Mitä on okei sanoa toiselle netissä?

Aina ajankohtainen aihe. Tästä someajan surullisesta(kin) ilmiöstä on varmasti jo kaikki kirjoitettu ja sanottu, mutta jätän itsekin viimein oman kontribuutioni aiheeseen.

Osan tästä olen kirjoittanut jo kuukausia sitten. Puolikin vuotta sitten. Aiheesta tuli kaikkien julkista blogia kirjoittamieni vuosien jälkeen itsellenikin kipeän omakohtainen.

Nyt lähestyn aihetta kahdesta teemasta.

Pandemia.

Korona-ajan tuntemuksiani sanoittaneeseen kirjoitukseeni tuli muuan kommentti, joka käynnisti yleistä keskustelua siitä, mistä tällainen jopa julma käytös toisia, tuntemattomia ihmisiä kohtaan johtuu.

Eräs lukijani kommentoi aiheellisesti:

”Nyt ei ehkä ole hyvä purkaa ihan kaikkia syvimpiä tuntoja someen ja nettiin, koska vastaanotto voi olla osin ikävää. Ihmisillä on pinna kireällä ja se tulee tästä vielä kiristymään.”

Totta.

Korona ahdistaa ihmisiä syystäkin. Olemme huolissamme ja neuvottomia. Tilanne on tavallisen ihmisen hallinnan ulkopuolella, totaalisesti. Voimme vain lukea uutisia, seurata läheistemme kuulumisia, noudattaa annettuja ohjeita parhaamme mukaan ja toivoa parasta. Mutta tilanne ei ole hallinnassamme. Hallinnan täysi puute aiheuttaa huolta ja arkista ahdistusta syvempää pelkoa, joka purkautuu eri tavoin.

Esimerkiksi purkamalla pahaa oloa sivullisiin.

Ihmisellä on kuitenkin sisäsyntyinen tarve yrittää hallita ongelmatilanteita edes jollain tavalla, ja kun emme voi hallita virusta, yritämme hallita toisten tekemisiä. Pahan olon ja epävarmuuden kasvaessa muiden ihmisten valintojen, tekemisten ja ei-tekemisten arvostelu on toisilla ylittänyt kohtuuden. Itsehillinnän murennuttua tulee sanottua vaikka mitä vailla mitään harkintaa. Tämä vain kasvattaa yleistä huonoa oloa.

Myötätunto. Empatia. Kyky asettua toisen asemaan ja yrittää ymmärtää, miksi hän toimii tai tekee näin. Kärsivällisyys. Rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Nämä ovat nyt sitä mitä tarvitsemme. Emme arvostelua ja syyttelyä.

Läheisen toiminnan kriittinen tarkastelu voi olla perusteltuakin, mutta pysähtyisimmekö miettimään, millä lailla tuomme tämän kritiikin esiin? Auttaako ilkeä moite meitä maailmanlaajuisessa kriisissä? Se tuo sanojalleen ehkä hetken helpotuksen oman pahan olon keskellä, mutta ei vie yleistä tilannetta millään lailla eteenpäin tai tee pandemian hallintaa paremmaksi.

Ehkä sanat voi jättää sanomatta ja ymmärtää, että me kaikki olemme tässä yhdessä, yhtä avuttomina ja hämmentyneinä, selviytymiskeinonamme vain tehdä parhaamme. Sillä jokainen voi tehdä vain parhaansa sen hetkisillä resursseillaan. Harkittu piittaamattomuus ja aie tehdä pahaa muille on eri asia.

Toinen lukijani jätti korona-tuntemusten keskusteluun repliikin, ettei ”ketään saisi tuomita näin kohtuuttomalla vihamielisyydellä, kun itse väistämättä tarkastelee asioita avaimenreiästä tuntematta kokonaistilannetta tämän jutun ympärillä.”

Tässä oli yksi merkittävä avainsana. Avain, juuri. Sivulliset tarkastelevat toisten tilanteita aina avaimenreiästä.

Oli sitten kyse somesta, naapureista, kaverin perheestä, koulun opettajasta; meillä on toisten tilanteisiin vain sen kokoinen aukko, millaisen toinen on meille avannut ja mitä raottanut.

Reiästä voi näkyä ruusutarha, mutta emme näe sen ulkopuolelle mahdollisesti jääviä rikkaruohoja, soramonttua tai orjantappuroita.

Kuitenkin ihmismielellä on luontainen taipumus piirtää reiästä avautuvan maiseman ympärille loput. Se mitä emme tiedä ja tunne, sen kuvittelemme. Sen väritämme ja sanoitamme. Paletissa käytämme värejä niistä tiedoista ja oletuksista, joita olemme toisesta keränneet. Rakennamme sen todellisuuden, jota emme näe.

Tässä pitäisi olla hyvin varovainen.

Vaikka taipumus tähän on täysin luontainen ja jopa automaattinen, emme voi lähteä tekemään julkisia oletuksia toisen tilanteesta tämän päässämme rakentaman maailman kautta.

Miksi kuitenkin teemme niin? Ikään kuin – emme voisi estää sitä. Olemme piirtäneet kuvan, ja jostain syystä alamme herkästi uskoa siihen, pidämme sitä todempana kuin avaimenreiän ulkopuolelle jäävää, piilossa olevaa oikeaa todellisuutta. Psykologisesti mielenkiintoista. Mutta kunpa asia jäisikin psykologisen mielenkiinnon tasolle.

Ikävä kyllä moni käyttää tätä itse rakentamaansa todellisuutta ja toisesta tekemiään oletuksia satuttamiseen.

Nettikiusaaminen

Somesta on tullut tälle käytökselle surullisen kuuluisa näyttämö. Ihmiset purkavat pahaa oloaan kyberhaarniskan piiloista. Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, yhteisökiusaaminen, keskustelupalstakiusaaminen, somessa vaikuttavien kiusaaminen.

Moni bloggaaja, tubettaja ja IG-vaikuttaja on kokenut kiusaamista. Siitäkin on tullut ikään kuin arkea. Se vain – – ”kuuluu asiaan” joidenkin mielestä, kun henkilö kerran on valinnut olla omilla kasvoillaan ja nimellään netissä.

”Kritiikki pitää kestää”. Niin pitääkin, tästä olen samaa mieltä. Mutta ’kritiikki’ ja asiallinen, negatiivinenkin palaute ovat eri asia, kuin asiattomat kommentit joiden ainoa tehtävä on satuttaa vastaanottajaa. Jokainen ymmärtää eron ilkeän kommentin ja aidon, kriittisen palautteen välillä. Ilkeä kommentti on harkittu sivallus, ei rakentavaa dialogia tavoitteleva palaute.

Minua ei ole kiusattu Karkkipäivä-vuosina. Näin olen kokenut. En ehkä ole tarpeeksi provosoiva tai kirjoita riittävän tulenaroista aiheista. Meikeistä ja naamarasvoista tai Kreikan matkafiilistelyistä on vaikea kehittää nasevaa ja aidosti satuttavaa ilkeilyä.

Jotta voi satuttaa, täytyy tietää toisesta jotain syvempää, henkilökohtaisempaa.

Olen kirjoittanut Karkkipäivässä paljon henkilökohtaisistakin teemoista. Nämä(kään) aiheet eivät ole kirvoittaneet vyön alle meneviä kommentteja. No, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. 11-vuotisessa blogihistoriassa voi kaiketi pitää hyvänä, jos sivalluksia ja totaalisia (tai tahallisia) väärinymmärryksiä on tullut vain muutamia.

Kunnes erosin.

//

Ero.

Onko elämässä moniakaan yhtä kipeitä asioita.

Ero elämänkumppanista voi olla kuin kuolema. Läheinen menee pois elämästäsi eikä häntä enää ole. Onko sillä väliä, onko hän fyysisesti kuollut; tunne ja kokemus voi olla sama. Häntä ei enää ole minulle. Ihminen, joka on ollut perhe, rakas, vieressä kulkenut, elämää jakanut kumppani, on poissa. Eikä vain hän. Hänen läheisensä, sisaret, veljet, vanhemmat, mökit, kodit, koirat, kissat. Menetys voi kattaa aivan valtavan osan elämää.

Sitä kipua ei voi kuvailla. Eikä sitä tarvitse kuvailla. Ero tai muu läheisen menetys on sen tasoinen henkilökohtainen kivun ja särkymisen tila, että sen yksityisempää paikkaa ei ole. Ihminen on hauraimmillaan.

Kun oli selvää, että joutuisin luopumaan rakkaimmastani 15 yhteisen vuoden jälkeen, kun viimein todella oivalsin sen, maailmani yksinkertaisesti särkyi.

Jakauduin. Minun oli pakko, että selviäisin.

Yhtäällä oli särkynyt mieli, johon vain koski. Koski, koski niin paljon.

Toisaalla oli ehjä mieli. Joka suojasi särkynyttä sillä ainoalla keinolla, joka minulla on ollut läpi elämäni. Ilahdutan toisia ja olen hyödyksi. Silloin minulla on merkitystä. Silloin voin perustella olemassaoloni tärkeyden. Saan siitä voimaa ja jaksan.

Teen töitä. Kirjoitan. Teen meikkitutorialin. Hoidan sisareni koiraa. Julkaisen ruokareseptin. Otan kuvia ja jaan niitä. Yritän auttaa, kun joku pyytää apua tai neuvoa.

Olen iloinen ja merkityksellinen kun tunnen, että teen jonkun iloiseksi, hyödytän ja osallistun. Aina on ollut niin.

En kertonut blogissa että olen eronnut.

Olisiko pitänyt? Olisinko pystynyt?

 Kuuluiko minun kertoa?

Ei tietenkään.

Miten te kertoisitte kymmenille tuhansille tuntemattomille ihmisille, kun kohtaatte sellaisen surun, ettei oma mielikään sitä voi ymmärtää?

Yksi päivä kerrot seerumeista. Ja sittenkö vain:

”Hei kaikki. Joka ilta nukkumaan mennessä toivon, että kaikki olisi pahaa unta. Että aamulla herään suihkun ääneen, kuin Pamela Ewing Dallasin kaudella 9, ja siellä olisi Bobby suihkunraikkaana. Eikä mitään pahaa olisi koskaan tapahtunut.”

Erosta ei ole välttämättä helppoa kertoa edes sisarille. Äidille. Parhaalle ystävälle.

Miten kertoisit sitten internetjulkaisun tuntemattomille lukijoille?

//

Se, mistä haluan kirjoittaa, ovat ne velvollisuudet, joita jotkut ihmiset asettavat netissä vaikuttaville henkilöille.

On heitä, joiden mielestä netissä julkisesti kirjoittavan pitää kertoa, kun heitä kohtaa henkilökohtainen tragedia. Vähintään siinä tapauksessa, että kriisiin liittyy henkilöitä tai asianhaaroja, joista kirjoittaja on aiemmin kertonut lukijoille.

”Olet kertonut meille, että sinulla on lapsi / koira / mies / tyttöystävä. Totta kai sinun kuuluu kertoa meille, jos lapselle / koiralle / puolisolle / lemmikille tapahtuu jotain, mikä olennaisesti vaikuttaa elämääsi. Olethan kertonut siitä elämästä meille. Se kuuluu meille. Olet valinnut kertoa – joten sinun täytyy kertoa jos jokin muuttuu. Ei ole reilua, jos et kerro kaikkea.”

Jopa: ”Olet epärehellinen, jos et kerro”.

En ole koskaan ollut yhtä tyrmistynyt.

Kun mieheni katosi Karkkipäivän riveiltä, aloin saada viestejä.

”Koskahan ajattelit olla rehellinen lukijoillesi?”

”Niin, tarkoitit varmaan kirjoittaa ex-miehesi.”

Blogiin. Jopa sähköpostiin. Keskustelupalstoilla puitiin epärehellisyyttäni, kun en kertonut suoraan eronneeni.

Arvaatteko sattuiko.

Ja – kun viimein tänä keväänä olin vahvistunut tarpeeksi kertoakseni blogissa erosta, sain tähän kirjoitukseen muutamia – ymmärrettävästi julkaisematta jääneitä – kommentteja, joissa kirjoitustani kuvattiin maailman itsekkäimmäksi teoksi.

Mitä tällaiseen voi sanoa. No, sanon sen tässä kirjoituksessa viimein.

Kirjoitan sivustoa internetissä. Kirjoitan ripsiväreistä, kasvonaamioista ja hyttysistä Kevolla. Välillä myös kipupisteistäni, epävarmuuksistani sekä soijamaidon ja kermatilkan täydellisestä liitosta, kun ne sekoittuvat aamukahviini.

Kirjoitan siitä, kuinka itkettää, kun sanat ovat kadonneet minun ja vanhan ystävän välillä.

Kirjoitan siitä, että olen niin onnellinen, että pelottaa aivan helvetisti.
Niin paljon, että odotan, että lentokone putoaa joka kerta kun lennän.

Kirjoitan myös siitä, että mokaan ja testaan itsekontrollini rajoja.

Kirjoitan siitä että kuntoilen, vihaan kuntoilua, opettelen hölkkäämään, nostan kahvakuulaa, teen punnerruksia, mittaan sykkeen.

Joskus sytytän retkikeittimen hämärässä.

Mutta minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, kun kaikki hajoaa.

Minun ei tarvitse kirjoittaa sitä, kun rakkaus loppuu.

Kenenkään ei tarvitse.