Minusta on tulossa introvertti?

Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut tunnistaa muutoksia, joita minussa on tapahtunut sosiaalisesti. Muutos on kulkenut mukana jo pidempään, mutta vasta nyt olen alkanut kiinnittää siihen tarkemmin huomiota.

Minusta, megasosiaalisesta ja ihmisiä rakastavasta ”eijavilppaasta”, on selvästi tulossa introvertti.

Ainakin introvertimpi.

Oivallus on hämmentänyt minua. Miksi tämä tapahtuu..?

Olen syntynyt suunnilleen tietokirjaesimerkiksi ekstrovertistä henkilöstä. Yläasteella sain lempinimekseni Eija Vilpas, koska olin se koulun rempsein ja puheliain tyyppi. (Käheä äänikin muistutti Vilpasta..!) Olen aina rakastanut ihmisten seuraa ja kanssakäymistä muiden kanssa. Juttelua, ajatusten ja kokemusten vaihtoa, muilta ja muista oppimista, jakamista, yhdessäoloa. Sosiaalisuus on ollut yhtä kuin minä.

Teininä tai nuorena aikuisena ei ollut mitään rajaa sille, kuinka paljon jaksoi olla muiden seurassa. Muiden kanssa halusi olla – sitähän eläminen oli.

Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienempään rooliin sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut. Tämä on tietysti ymmärrettävää elämänvaiheiden näkökulmasta: monella sosiaaliset kontaktit vähenevät siinä vaiheessa kun perustaa perheen, ja entinen kaveriaika omistetaan lapsille ja puolisolle. Joskus työurakin voi viedä vähemmän sosiaaliseen suuntaan, kun tekee pitkää päivää ja työ saattaa nousta prioriteetiksi. Vaikka en itse perustaisi perhettä, kaverit voivat perustaa, ja se vähentää luonnollisesti sosiaalisia kohtaamisia.

Ylipäänsä kaikkein sosiaalisin vaihe elämässä liittyy monilla nuoruuteen ja opiskeluvuosiin, aikaan, ennenkuin vakiinnutaan. Kaikki tämä makes sense. Iän myötä vähentyvä sosiaalisuus ei varmasti ole täysin epätavallinen imiö.

Minullakin epäsosiaalistuminen liittyi varmasti yhdessä vaiheessa työlle omistautumiseen. Ja parisuhteeseenkin; sitä vietti aikaa enemmän kotona kuin ulkona riennoissa.

Mutta nykyinen sosiaalinen tunnetilani on jotain muuta kuin edellä kuvailtu.

Se on syvempi muutos tarpeessani olla yhteydessä muihin vs. olla yksin.

Aloin joitain vuosia sitten hiljalleen tunnistaa, että väsyn sosiaalisissa tilanteissa ja viihdyn yhä enemmän yksinäni. Ja lopulta: että tarvitsen aikaa yksin – paljon aikaa. Jotta palaudun.

Oivalsin, että Kreikan matkani ovat yksi ilmentymä tästä sisäisestä muutoksesta. Käyn Kreikassa yksin, koska tarvitsen sitä. Juuri sitä, että saan ”luvan kanssa” olla vailla sosiaalisia velvollisuuksia monta viikkoa. Saattekohan kiinni siitä, mitä tarkoitan.

(Toki näihin matkoihin liittyy vapautuminen muistakin kuormittaviksi kokemistani asioista, ennen kaikkea sisäisistä.)

Minusta tuntuu yhä kasvavassa määrin, että mun omissa ajatuksissa ja sisäisissä prosesseissa on niin paljon ”seuraa”, että muut ihmiset ovat välillä liikaa. Siinä missä sosiaalisuus toimi nuorempana palauttavana aktiviteettina työlle tai opiskelulle, nyt tarvitsen palautumista sosiaalisuudesta.

Jopa oma kumppani saattaa välillä kuormittaa.

Nämä oivallukset ovat olleet hämmentäviä ja kipeitäkin. Mitä minulle on tapahtumassa? Miten ihmisetkin muka voivat uuvuttaa…?

Tuntuu, että ympärillä (ja sisällä) on niin paljon kaikkea, että kuppi menee helposti yli. Tarvitsee pakopaikkaa ja palautumista elämän tahdista ylipäänsä.

Vain yksin ollessa pystyn kunnolla rauhoittumaan ja palautumaan. Yksin ollessa olen olemassa vain mulle, eikä tilaan liity mitään odotuksia ja velvollisuuksia. Tuo huoneeseen yksikin muu ihminen, vaikka se olisi äitini tai sisareni, ja koko tunne muuttuu. Pitää huomioida myös se toinen. Täydellinen palautuminen on minulle sitä, että huomiota ei tarvitse jakaa mihinkään muuhun.

Juuri huomion jakaminen on keskeinen tekijä mun uupumisessa. Nuorempana tätä ei tarvinnut miettiä tai edes tiedostaa, koska ärsykkeet ympärillä olivat tasapainossa, ja huomio riitti kaikelle tarvittavalle. Kaverit olivat omassa huomiolokerossaan, asiakkaat ja työtehtävät omassaan, TV-ohjelmat ja viihde omassaan jne. Lokeroita oli kerralla auki vain yksi tai kaksi.

Nykyään huomiota vaativia (tai kutsuvia) asioita on niin paljon, että lokerot ovat menneet päällekkäin ja monen kansi on auki ja tajuntaan suihkuaa samanaikaisesti valtavasti huomiosta kilpailevia asioita.

Seuraus: uuvumme. (Tämä ei ole vain mun ongelma. Kognitiivinen uupumus on jo globaali ilmiö.)

Kuormituksen seurauksena kukin yksilö tekee omia ratkaisujaan, tiedostettuja tai tiedostamattomia, ärsyketulvan karsimiseksi.

Mulla seuraus on ollut yksin oloon hakeutuminen.

.

Kaipuu ihmisten pariin ei ole poistunut minusta. Tykkään ihmisistä, ihmiset ovat kiinnostavia. Saan edelleen sosiaalisista kohtaamisista iloa ja voimaa – olen yhä se iloisesti pälpättävä ”eija”, jonka koko olemus herää antoisassa keskustelussa tai asiakaskohtaamisissa.

Sosiaalisuus vain täytyy annostella sopivasti. Mun täytyy saada olla yksin. Aika paljonkin.

Kutsutaanko tätä sitten ehdolliseksi ekstroverttiydeksi…? Vai osa-aika-introverttiydeksi..?