Menetyksistä ja pelosta

Menetyksen pelko.

Miten se ravistaakaan asioita päässä uuteen järjestykseen ja laittaa kehon kuin lihamyllyn läpi – ihminen voi olla hetkessä kuin löysää spagettia. Uho laimenee huoleksi ja sulaa sitten hädäksi, itsevarmuus vesittyy peloksi ja selvyydet muuttuvat kysymysmerkeiksi.

Kuinka moni tunnistaa tämän tunteen?

Kirjoitan tänään jostain henkilökohtaisesta, mutta samalla se on universaalisti tunnistettava hätä. Menetys ja sen pelko.

Kukaan ei pidä menetyksistä. Se voi olla tappio urheilupelissä, aseman menetys töissä, toiseen maahan muuttanut ystävä, ajasta ikuisuuteen siirtynyt mummo. Se voi olla varastettu polkupyörä, päättynyt parisuhde tai pistettä vaille jäänyt opiskelupaikka. Viimeinen mustikkapiirakan pala, jonka joku vie edestäsi juhlien jälkiruokapöydässä.

Menetys on aina ikävä asia, mutta toisilla pelko menetyksistä voi olla epänormaalin voimakas. Minä kuulun heihin. Olen saanut kamppailla pelon kanssa koko ikäni ja se vaikuttaa minuun melkein kaikilla elämänalueilla. Kaikki luopuminen on minulle hyvin vaikeaa. Lopullinen menetys aivan tuskaisaa.

Menetin isäni hyvin nuoressa iässä, olin vain 6-vuotias. Se on ikä, jossa menetyksen ja tapahtuneen jo tajuaa, nuoremmat sisareni säästyivät siltä tunnetason traumalta, jonka minä sain. Minusta tulikin meistä pelokkain.

Olen pelännyt pimeää ja hiljaisuutta. Olen pelännyt uimista (syvyys…!) ja lentämistä. Nämä eivät ole edelleenkään miellyttäviä asioita. Mutta kaikkein eniten pelkään läheisen menettämistä.

Teini-iässä pelkotila oli pahimmillaan. 15-16-vuoden iässä muistan, että jopa teksti-TV:n (jep, sellainen on ollut joskus olemassa TV-vastaanottimissa) avaaminen sai kädet tärisemään onnettomuusuutisen pelosta. Jos sisareni olivat poissa kotoa, vaikka leirillä tai ystävänsä luona toisessa kaupungissa, en välttämättä uskaltanut avata TV:tä uutisten aikaan ollenkaan. Pelkäsin niin paljon kuulevani onnettomuudesta.

Myöhemmin 20+ vuoden iässä aloin pelätä puhelimeen vastaamista. Minulla oli selittämätön tunne siitä, että puhelimen soidessa siellä saattaisi olla pahoja uutisia. Erityisesti perheenjäsenten soittaessa pulssini nousi ja sydämeni alkoi hakata. Painettuani vihreää luuria (jep, niitä kännykkäaikoja) odotin melkein henkeä pidätellen, millä äänensävyllä soittaja puhelun aloittaa. Joskus en uskaltanut vastata ollenkaan.

Se oli aivan kamalaa. Tajusin pelkoni epänormaaliuden, mutta mitä saatoin sille tehdä. Ehkä sitä käsiteltiin terapiassa, mutta en muista mitä vaikutuksia sillä oli.

Pikemminkin tuntui, että pahimmat pelkotilat lieventyivät iän myötä. Pimeän pelko jäi ensimmäisenä. Uutisia en myöskään ole pelännyt teini-iän jälkeen (paitsi joskus kun ex-kumppanini oli vuorilla kiipeämässä). Puhelimeen vastaaminen ja hiljaisuuskin on ihan ok. Vain lentäminen on aina yhtä inhottavaa, ja tuntuu melkein vain pahenevan vuosien myötä.

Menetyksen pelko ja luopumisen vaikeus vaikuttavat minussa kuitenkin vahvasti edelleen, välillä äänekkäämmin, välillä hiljaisemmin.

En halua luopua työpaikoista (saisinko pitää ne kaikki..!), on vaikea luopua asunnoista (ethän äiti koskaan muuta meidän lapsuuden kodista! Ja entäs Maarianhamina..!), tunnen syvää surua ystävien menetyksestä – vaikka joidenkin ystävyyksien kuuluukin elää aikansa ja miedontua sitten taka-alalle tai parin vuoden välein ravintolan terassilla vaihdetuksi moikaksi. Halusin pitkään pitää kaikki tavarani, oli vaikea heittää mitään pois (kun ne kaikki muistot jotka liittyvät esineeseen..!).

Mutta läheisen menetys, se on pahin. Avoliiton päättyminen on pahinta, mitä olen koskaan kokenut elämässäni. Sitä tuskaa on vaikea kuvailla. Meni melkein vuosi, että sen saattoi ylipäänsä uskoa todeksi. Kaksi vuotta, että saattoi alkaa edes lähestyä tunnetta siitä, että ehkä tästä joskus selviää.

(Kyllä siitä selviää. Olemme muuten entisen puolisoni kanssa hyvissä väleissä.)

Ja nyt heinäkuun alussa koin viimein ensimmäistä kertaa sen hetken, jota olin parikymppisenä niin pelännyt. Että puhelin soi, ja kun vastaat, siellä on huono uutinen.

Kello oli 23.20. Puhelin soi, ja siellä oli sisareni, joka itki. Lamaannuin välittömästi. Nyt se hetki on käsillä. Jotain todella pahaa on tapahtunut. Sisareni itki jonkin aikaa, ja kuulin sanovani tukahtuneesti puoliksi kiellon, puoliksi kysymyksen. ”Älä sano, älä sano… kenelle on tapahtunut jotain…”

”Viivi”, sisareni nyyhkytti. ”Viivi putosi.”

Viivi on 13-vuotias chihuahua, joka on melkein kuin oma lapseni. Se on sisareni koira, mutta se on melkein kuin puoliksi minun. Viivi ja 12-vuotias Totti-chihuahua ovat olleet minulla hoidossa melkein koko ikänsä joka viikko tai joka kuukausi. Ne ovat olleet symbolisesti ne lapset, joita minulla ei ole. Kiintymystäni niihin ei voi sanoittaa. Kun soitan ulkomailta sisarelleni, kysyn ensimmäisenä mitä Totille ja Viiville kuuluu. Kun olen pidempään poissa, ikävöin ja ajattelen niitä. Joskus näen ne kirmaamassa kreikkalaisen saaren rantahietikolla minua kohti. Ja rinnassa läikähtää huoli, entä jos en näekään heitä enää…

Nyt puhelimessa oli lohduttomasti itkevä sisareni ja viesti, ”Viivi putosi.”

Älä sano enempää, älä sano enempää, soitan kohta takaisin, en pysty kuulemaan tätä nyt, uikutin. Uskoin että Viivi oli kuollut. Mutta en lopettanut puhelua.

Sain kuulla, että Viivi oli matkalla Tampereen eläinsairaalan päivystykseen, se oli vielä elossa. Se oli pudonnut sisareni sylistä rappukäytävässä. Viivi pelkää rappukäytävää eikä suostu kävelemään siellä, se täytyy kantaa. Pudotus oli paha ja Viivi oli saanut vaikean sairaskohtauksen.

Päivystykseen saapuessaan se oli hädin tuskin tajuissaan. Tila oli vakava. Piikistä oli heti puhuttu.

En kuvaile tapahtunutta enää tarkemmin, mutta yöllä kello 02.00 tilanne oli se, että Viivin tila oli kriittinen ja se jäi sairaalaan tehohoitoon. Kiitos vakuutuksen, sisareni saattoi valita tehohoidon.

Yö oli elämäni hirveimpiä. Se oli toinen kerta elämässäni, kun uskoin menetyksen kuolemalle olevan hyvin todennäköinen. Kävin sinä yönä toisen kerran läpi sen kaltaisen menetyksen tunteen. Sitä on mahdoton kuvailla. Olet kuin pistoksissa eikä mielesi halua uskoa tapahtunutta todeksi. Rukoilin kaikkia mahdollisia eläinten, koirien ja ihmisten taivaan isiä, ettei Viiviä vielä otettaisi taivaaseen. En halunnut olla siinä tilassa ja tunteessa ja siinä oli vain pakko olla. En päässyt mihinkään.

Ehkä nukuin kaksi tuntia, en tiedä. Aamulla olin aivan turta. ”Olen niin pahoillani”, Kalastaja sanoi, eikä itkustani tullut loppua.

Sitten yhdentoista aikaan puhelin viimein soi, sisareni nimi näytöllä. Uskalsin vasta.

Viivi oli herännyt! Se oli syönyt vähän ruokaa ja hoitohenkilökunnan mukaan jo ”tehnyt vastarintaakin tutkimuksissa”. Se oli vähän pökerryksissä mutta pääsisi kotiin jo samana päivänä lääkityksen kera. Tarkkaa diagnoosia ei pystytty tekemään koska Viivin päätä ei haluttu korkean riskin takia kuvata, mutta epäilys kohdistui epilepsiaan.

Sellaista kiitollisuuden ja huojennuksen määrää en muista tunteneeni hetkeen. Koskaan? Ja se tunteiden valtava myllerrys lyhyen ajan sisällä. Kahdentoista tunnin aikana ehdit kokea menetyksen, valtavan pelon ja surun, ja ilon, onnen ja kiitollisuuden tunteet äärimmäisestä laidasta toiseen. Sen jälkeen patterini oli aivan tyhjä.

Viivi voi nyt hyvin,  tätäkin kirjoittaessani se istuu sylissäni.

Tämä pelko päättyi tällä kertaa onnellisesti. Kaikki menetykset eivät.

Huojennusta voi seurata uusi suru. Ja jonain päivänä tietysti seuraakin; jos jokin on elämässä varmaa, niin se on menetys.

Onneksi myös ilon aiheita voi pitää yhtä varmana, ainakin jos asenne mahdollistaa ilahtumisen arkisistakin asioista.

Näiden vuorovaikutuksessa on elämää elettävä. Ilo ja pelko. Onni ja suru. Se on luonnollista.

Mutta silti… pelkään jo seuraavaa. Toivon, että siihen menee vielä pitkä aika. Pitkä, onnellisten asioiden täyteinen aika.

Kommentit (32)
  1. Erosin muutama vuosi sitten yli 10 vuoden parisuhteesta. Eron jälkeen voin todella huonosti ja kävinkin sitten terapiassa kahden vuoden ajan. Terapiassa vihdoin ymmärsin, että kaikissa elämäni menetyksissä palasin suurimpaan menetykseeni, äitini kuolemaan ollessani yhdeksänvuotias. En lapsena pystynyt käsittelemään tuota menetystä, enkä pystynyt käsittelemään mitään menetyksiä ennen kuin terapiassa vihdoin kohtasin asian.

    Olen myös pelännyt läheisteni menetystä aivan järjenvastaisesti. Kun läheiseni ei ole vastannut puhelimeen, olen rynnännyt tilannehuoneeseen katsomaan, onko hänen kulmillaan ollut jokin onnettomuus… Ja lemmikin kuolema on syössyt minut syvään masennukseen.

    Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Kiitos tämän tekstin jakamisesta.

    1. Anne ❤️

  2. Jännä, luulin olevani yksin tän menettämisenpelon kanssa. Oma isäni kuoli, kun olin 9-vuotias ja kaikissa ihmissuhteissa mulla on sellainen fiilis että ”jossain vaiheessa toi tajuaa, etten oikeasti ole mielenkiintoinen ja häipyy” en ollut aikaisemmin tajunnut tämän pelon juurisyytä,(kunnes koin ahaa-hetken ehkä vuosi sitten) mutta pakkohan sen on juontua tuosta. En tullut ajatelleeksi, että se on yleistä. On minulla muitakin pelkotiloja lapsuuteni ansiosta, mutta onneksi nää pelot on ajoittaisia ja aika lieviä. Tai sitten niiden kanssa on tottunut elämään. Pimeää ja ukkosta pelkään edelleen.

    Kiitos Sanni, kun jaoit pohdintoja.
    Onneksi Viivi on jo paranemaan päin ja selvittiin säikähdyksellä <3

    1. ❤️🙏🏻

      en ollut aikaisemmin tajunnut tämän pelon juurisyytä,(kunnes koin ahaa-hetken ehkä vuosi sitten) mutta pakkohan sen on juontua tuosta. En tullut ajatelleeksi, että se on yleistä. On minulla muitakin pelkotiloja lapsuuteni ansiosta, mutta onneksi nää pelot on ajoittaisia ja aika lieviä.

      Lapsuuden menetyksillä, niinkuin monilla asioilla lapsuudessa, on kauaskantoisia vaikutuksia ihmisen psyykeen, persoonallisuuteen ja käytösmalleihin. Nyt kun sisareni on äiti, puhumme tästä usein. Katsomme pientä poikaa ja mietimme, miten moni asia tämän pienen ihmisen perhe- ja kotiympäristössä tulee vaikuttamaan siihen, millainen hänestä kasvaa. Kaikkiin tekijöihin ei tietenkään voi vaikuttaa, mutta asioihin kuten perusturvallisuus, kiintymysmallit, itsetunto. Erilaisten asioiden ratkaisutavat. Mietimme omaa lapsuuttamme, ja mikä kaikki on vaikuttanut meihin.
      On tietenkin turha ahdistua tästä ja vanhemmuuteen liittyvistä vastuista liikaa, mutta kyllä se saa miettimään syvällisesti. Lapsuudessa muodostuvat meidän monet työkalumme elämään. Koti, sen ilmapiiri, vanhemmat ja lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen ratkaisevasti. Kyllä minä usein mietin, millainen olisin, jos en olisi kokenut tuota suurta menetystä varhaisessa iässä. Mutta elämä on sellainen kuin se on.

      Halaus Arlene!

      ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *