Lämpöön

Puhuimme terapiassa tällä viikolla mm. Viivistä. Muistakin surullisista asioista.

Terapeuttini sanoi, että minun pitäisi keskittyä löytämään keinoja lievittää surun tuntemuksia. Hän kysyi, millaisia tapoja minulle tulee mieleen. Mikä olisi sellaista, joka voisi helpottaa oloa ja katkaista ikävien ajatusten kierteen?

Tiedättekö, mikä on vastaukseni aina, kun tämä teema nousee esiin. Mikä nousee aina ensimmäisenä mieleen.

(vaikka on muitakin tapoja)

Jostain syystä, kaikkein vahvimpana tunteena, lämpimänä turvapaikkana jonne ryömiä, nousee

                 Kreikka.

Nytkin mietin Kreikkaa.

Jo kuvat lievittävät vähän puristusta rintakehässä.

Ehkä Kreikan etäisyys kaikkeen tekee siitä ultimaattisen antidepressanttini. Tai sitten… yksinkertaisesti lämpö. Valo ja aurinko. Värit. Pehmeä soft fokus -efekti, jonka aurinko ja ilmankosteus muodostavat kaikkialle. Kreikka on kuin maan kokoinen kirkasvalolamppu tai lämpöterapiakeskus.

Kotoakin löytyy rauhoittavia ympäristöjä kuten metsää ja veden rantaa, mutta niistä puuttuu Kreikan lämpö. Joka on jollain tapaa syvempää kuin Celsius-asteet.

Olisikohan Viivi tykännyt Kreikasta…? Ehkä, ainakin nuorempana koirana, kun se kesti hämmästyttäviä määriä aurinkoa. 🧡 Viivi tuli aina seurakseni parvekkeelle aurinkoon. Kotona se asettui aina aurinkoläikkiin lattialle. Hivuttautui vaikka siihen viimeiseen pian katoavaan viiruun, kunhan sai pienen palan lämpöä turkkiinsa.

 

Kun minua ahdistaa, vaellan mielessäni jollekin Kreikan saarelle ja sen kylien kujille ja portaille. Muistelen hetkiä varhaisina aamuina, kun minulla oli tapana kävellä kahvikuppini kanssa ulos kylälle katsomaan auringonnousua.

Tänä iltana olen vaeltanut Skopeloksella.

Näin somessa työkaverini lomakuvia Skopelokselta ja minulle tuli valtava ikävä… Ja kun mietin tätä, tajuan, että minulla on myös ikävä aikaa ennen tätä surua. Aikaa ennen moniakin suruja. Mutta erityisesti, juuri nyt, koirat. Ne ovat minulle lähin vastine omille lapsille, ja nyt kun Viiviä ei enää ole ja Tottikin on sairas, tajuan kouristavalla tavalla ajan rajallisuuden. On ollut aika koirien kanssa ja tulee olemaan aika ilman niitä.

Kreikan kuvat kauniine muistoineen edustavat aikaa, jolloin tätäkään surua ei ollut. Soitin matkoilta aina sisarelleni ja kysyin mitä koirille kuuluu. Sain terveisinä kuvia pikkuisista. Ne olivat omalla tavallaan aina mukana matkoillani. Kerran istuin rannalla Patmoksella ja minulle tuli yhtäkkiä käsittämättömän vahva tunne, että Totti ja Viivi hetkenä minä hyvänsä kirmaavat rantahietikon yli luokseni. Melkein näin ne, tunne oli niin voimakas. Se oli tietysti vain ikävä.

Nytkin on ikävä.

Se tunne viilentää ja tuntuu kylmänä möykkynä rintakehässä. Siksi hakeudun lämpöön. Kylmä sulaa, vähän kerrallaan.

Näiden kuvien lämpö on Skopelokselta.

hyvinvointi onnellisuus
Kommentit (15)
  1. Jäin pohtimaan terapeuttisi komenttia. Tarvitseeko surun tunnetta toisaalta lievittää? Mitä jos sen antaa olla? Suru on tunne ja kun sen toivottaa tervetulleeksi, se hoitaa ja tekee tehtävänsä ja siirtyy pois. Kyynelilläkin on tehtävä, hoitaa surua. Ne ovat sielun saippua.

    Kun oma koirani kuoli, itkin ja annoin sille tilaa. Yhtenä päivänä en enää itkenyt, suru oli muuttunut kauniiksi muistoksi. Jokainen tunne on tärkeä ja tunteilla on tehtävä. Suru mukaan lukien. Voimia suremiseen ja luopumiseen.

    1. Kiitos Maria.

      Terapeuttini varmaan haki sitä, että surua voisi käsitellä siten, ettei se hallitse ja muserra. Kaikki tunteet täytyy toki kokea ja ottaa vastaan, ja kuunnella niiden sanomaa. Surulla on tehtävä, kuten sanoit. ❤️ Mutta ikäville tunteille ei pitäisi antaa sellaista niskaotetta, että päässä ei pyöri muuta kuin surua ja ikävää.

      (Onneksi minulla on Kreikan ja metsän ohella keinona myös kirjoittaminen. Voin kirjoittaa vaikka kasvovesistä, keittiöstä tai tunteista, kaikenlainen kirjoittaminen lievittää pahaa oloa. ❤️)

      1. Ymmärrän ja allekirjoitan ajatuksen, että surulla on tehtävä ja se pitää surra pois. Toisaalta näen tärkeänä, ettei suru lamaannuta ja muserra koko elämää, pysyvästi. Sitä terapeuttikin varmasti tarkoitti.

        Menetimme rakkaan ”vauvamme”, 18-vuotiaan kissaneitimme, reilut kahdeksan vuotta sitten. Se menetys tavallaan rikkoi jotain minussa. Kissani oli ollut ensin yksin minun ja sitten mieheni kanssa ainoa ”lapsemme”. Munuaisvika ja muut sairaudet olivat tiedossa ja hoidossa, mutta lopullinen romahdus tuli äkkiä. Perjantai-iltana alkanut huononeminen meni päivystyksen kautta ja lopulta toinen päivystysreissu pyhäaamuna oli se viimeinen.

        Vain lemmikkiään syvästi rakastanut voi ymmärtää, miten raskas se menetys on. Itse en halunnut puhua kellekään, en edes miehelleni. Suljin kaikki pois enkä voinut edes syödä. Toki aloin lopulta puhua ja syödäkin (tosin ”normikasvissyöjästä” tuli silloin lopullisesti, vahingossa, vegaani), mutta jotain oli rikki. Vaikka nyt meillä on kaksi ihanaa kissapoikaa, keski-iässä ja kunnossa, en uskalla enää luottaa mihinkään. Pelkään jokaista pientä terveysjuttua.

        Myöhemmin mietin, että olisi ollut hienoa puhua tuolloin terapeutin kanssa. Ettei suru olisi jäänyt johonkin sielun sopukkaan ”ikimöykyksi”. Näillä kuitenkin mennään ja jokaisesta päivästä ollaan kiitollisia!

        Voimia Sanni!!! <3

        1. Voi NK ❤️ ❤️

          Rakkaus sisältää niin paljon kipua. 💔 (Ja silti valitsemme rakkauden, aina vain..! 🙏🏻)

          On ihanaa tuntea syvästi, vaikka se sisältää myös ikävien tunteiden syvän tuntemisen…

          Paljon halauksia sinulle, ja kiitos kun halusit jakaa oman sydämen särkeneen tarinasi.

  2. Kiitos Sanni kun avaat tänne tuntojasi ja kerrot
    avoimesti tästä vaikeasta ajasta lemmikin menettämisen jälkeen. Itsellä on kotona kaksi koira vanhusta 14 ja 15-vuotiaat rouvat, ja joka ikinen päivä kun lähden töihin annan heille suukon kuononpäähän ja kuiskaan että rakastan. Aika käy vähiin, ja joskus tulee se viimeinen päivä. Toivon sulle kaikkea hyvää ja valonpilkahduksia jokaiseen päivään <3
    Suru helpottaa vielä joskus, ja sydämeen jää ikuisesti pieni tassunjälki.

    1. Kiitos Karvatassu.

      Viivi ja Totti olivat myös 14- ja 15-vuotiaat. ❤️ No, Totti on yhä 14. Olemme jo äärettömän kiitollisia siitä, että ne ovat eläneet näinkin pitkään, tämä on koiralle pitkä ikä. ❤️

      Mun henkinen valmistautuminen luopumiseen alkoi jo viisi vuotta sitten. Kun kesällä 2018 olin koirien kanssa Ahvenanmaalla, ajattelin joka päivä, että tämä on todennäköisesti viimeinen kesä kun pikkuiset ovat kanssani Maarianhaminassa. Siitä lähtien olen ollut hämmentyneen kiitollinen jokaisesta uudesta kesästä. Jokainen vuosi on ollut suuri lahja. Ja Viivi antoi niin monta vuotta. Olen niin onnellinen siitä. Viivin viimeiset vuodet uskomattomalla sitkeydellä, energialla ja ihme-selviämisillä olivat meille kaikille sen läheisille ihmeen ja valtavan ilon ja inspiraation aihe. Silti…. rakkaus on kipua, sille ei voi mitään.

      Jonain päivänä suru helpottaa, kyllä. Ja pieni tassu on ikuisesti sydämessä. Viivin fyysinen maja on poissa, mutta Viivin vaikutus meihin on pysyvä. ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *