Kun mieli ei pysy paikallaan

Kärsin itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä eli ADT:sta.

Millaista on elää, kun mieli ei pysy paikoillaan?
Miltä tuntuu kroonistunut tarkkaavaisuushäiriö?

Se on tällaista.

Lähimuistini on huono. Kirjoitan kaikki ajankohtaiset asiat ylös saman tien joko muistivihkoon, puhelimeen tai tietokoneen työmemoon, muuten todennäköisesti unohdan ne muutaman päivän sisällä.

Jos juttelen ystävän kanssa ja hän kertoo esimerkiksi uudesta työpaikastaan, ihmissuhteestaan tai tulevasta matkastaan, kirjoitan uutiseen liittyvät avainsanat heti puhelimeeni. Olen oppinut tekemään näin välttääkseni sen, että en seuraavalla kerralla muistakaan ystäväni työpaikkaa tai kumppanin nimeä. Kerron nykyään avoimesti muistiongelmistani, jotta kukaan ei ihmettele, miksi alan tehdä muistiinpanoja kesken tapaamisen.

On myös hyvin tavallista, että unohdan kesken tekemisen, mitä olin tekemässä. Mitä tavaraa lähdin hakemaan, mihin olinkaan menossa, kun äsken nousin tuolilta. Seison eteisessä ja saatan hetkellisesti unohtaa, että olin matkalla pyykkitupaan tai viemään roskia.

Luetun tekstin sisäistäminen on minulle yksi vaikeimpia asioita. Lukemiseen keskittyminen vaatii ympäristöltä täydellisen rauhan ja hiljaisuuden vailla mitään ärsykkeitä. Jos läsnä on pienikin häiriötekijä, olkoon vaikka radio tai viereisestä huoneesta kantautuva vaimea puheensorina, minun on äärimmäisen vaikea omaksua lukemaani tekstiä, puhumattakaan, että kykenisin vastaamaan tai ottamaan kantaa tekstissä esitettyihin asioihin.

Tämä haaste tuntuu minusta konkreettisesti kuin päävammalta, ja sitä on hyvin vaikea selittää muille. Miksi en vaikka vastaa sähköpostiin kahteen päivään? Koska ei ole löytynyt riittävän häiriötöntä hetkeä käsitellä viestin sisältämää informaatiota. Tämän vuoksi en myöskään usein pysty vastaamaan blogini kommentteihin saman päivän aikana.

Arkeni on sitä, että taistelen jatkuvasti erilaisten ärsykkeiden huomionkaappausyrityksiä vastaan ja siedän huolen ja levottomuuden tunteita.

Minulla on hyvin harvoin rauhallinen olo. Lepattava ja ”en ole tehnyt tarpeeksi” -tunne on kuin perusasetus, josta pääsen eroon vain, kun vien itseni arjen ulkopuolelle. Kuten Kreikkaan tai mökille, jonnekin luonnon lähelle. Kun olen kotona tai muussa perusarjen suoritusympäristössä, mieli ikään kuin telakoituu levottomuuden ja tietynlaisen sumuisuuden asemalle.

Istun pöydän ääressä ja kirjoitan, kuten vaikka nyt. Ihan koko ajan mieleen putkahtaa muita asioita, ja mieleni karkaa miettimään niitä. Ensi viikon tuotekuvaus, mitä rekvisiittaa pitää hankkia. Jogurtti, hmm, tekee mieli jogurttia, pitäisikö syödä jogurttia. Lamppu, olisi kiva ostaa uusi, milloinkahan ehtisin Ikeaan katsomaan lamppuja.

Hyvin tyypillistä on myös se, ettei mieleni osaa järjestää päivän tehtäviä järjestykseen, vaan on yhtä tehtävää suorittaessa jo huolissaan siitä, että tuleehan seuraavakin varmasti tehtyä – vaikka tehtäville olisi runsaasti aikaa vailla pienintäkään todellista uhkaa sille, ettei aika riitä.

Tämä huoli saa minut yrittämään tehdä monta asiaa samanaikaisesti, että varmasti ehdin tehdä kaiken. Tosiasiassa tällainen menettely vain hidastaa tekemistä entisestään ja laskee tehoa.

Kirjoitin keskittymisvaikeuksista blogiini ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten.

Kirjoitin:

”Viime vuosina olen huomannut itsessäni varsin epämieluisia asioita. En pysty enää lukemaan kunnolla, en jaksa kirjoittaa kirjeystävilleni, en pysty keskittymään mieheni kertomaan juttuun päivän kuulumisista. Muistini on huonontunut hälyttävästi. Joudun kirjoittamaan ylös käytännössä kaikki asiat, jotka haluan saada hoidetuksi. Minun on vaikea priorisoida asioita. Päässäni laukkaa rataa 359 eri asiaa, jotka kaikki tuntuvat vaativan huomiota välittömästi, ja koska fokuksen jakaminen niin moneen kohteeseen on mahdotonta, saatan unohtaa ne kaikki ja tajuta päivän päätteeksi että en ole saanut mitään aikaiseksi. Tämän tajuaminen saa minut ahdistumaan entisestään.”

Kuvaus on kuin suoraan nykyhetkestä, mutta sillä positiivisella erolla, että nyt en enää ole yhtä ahdistunut asiasta. Kymmenessä vuodessa on ollut aikaa oppia kunnolla ymmärtämään, mistä aivosumussa on kysymys. Kuten myös oivaltaa se, ettei tilasta enää ole paluuta täysin entisenlaiseen kognitiiviseen tasoon.

Miksi ei?

Se johtuu erityisesti siitä, että maailma on nyt erilainen kuin silloin kuin synnyin. Ne tekijät, jotka monilta osin ovat johtaneet krooniseen aivosumuun ja mielen poukkoiluun, määrittävät nykyaikaa. Ne ovat nykyaika.

 

ADT

ADT eli attention deficit trait on itseaiheutettu tarkkaavaisuushäiriö. Se voi ulospäin näyttäytyä jokseenkin saman tyyppisenä kuin ADHD, mutta ero on se, että ADHD on synnynnäinen neurologinen häiriö, kun taas ADT on aiheutettu itse omalla toiminnalla ja arjen valinnoilla.

Kirjoittaessani blogiin keskittymis- ja muistihäiriöistäni saan usein ehdotuksia siitä, että minulla olisi ADHD. Kohdallani ADT on kuitenkin todennäköinen. ADHD todetaan yleensä jo lapsuusiässä ja minulla oireilu on alkanut kolmikymppisenä. Vaikka vilkas lapsi olinkin, keskittymisvaikeuksia minulla ei ollut vaan ehkä jopa päinvastoin. Uppouduin vaivatta pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin ja oppiminen sekä asioiden mieleen painaminen oli minulle helppoa. Toki ADHD voidaan myös diagnosoida aikuisiässä, mutta ADHD:n merkit ovat yleensä olleet silloinkin näkyvissä jo lapsena.

Olen käynyt neurologisissa tutkimuksissa eikä näissäkään ole ilmennyt viitteitä ADHD:sta.

Elämäntapavalintojani katsellessa minulle on aivan selvää, mistä oireet johtuvat. ADT:lle altistavia tekijöitä ovat liika tekeminen sekä arki, jossa on jatkuvasti keskeytyksiä, liikaa hälinää ja multi-taskingia. Minun elämäni muuttui tällaiseksi sen myötä, kun internet astui elämääni ja viimeistään silloin, kun aloin tehdä töitä kotona.

Internet on muuttanut kaiken elämässäni, niin hyvässä kuin pahassa. Olen omistanut aiheelle moninaisia blogipostauksia, joten en lähde tässä jutussa erittelemään minun ja internetin historiaa (siitä voi haluessaan lukea vaikka täältä), mutta ydinvaikutuksen voi tiivistää tähän: internet on multitekemisen ylin mahdollistaja.

Kaltaiselleni informaatio- ja sosiaalisen kanssakäynnin ”junkielle” internet mahdollistaa loputtoman huvipuiston jossa temmeltää ja tulla palkituksi.

Oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen aarteet ovat aina olleet minulle tärkeä ja motivoiva sisältö elämässä. Erona aikaisempaan internet vain teki mahdolliseksi sen, että kaikki nämä palkitsevat asiat, joita ennen olin tehnyt yksi kerrallaan, ilmestyivät eteen 24/7 ”auki” olevalla tarjottimella. Yhdellä välilehdellä kaverit, toisella lempibändin uutiset, kolmannella halvimmat lentohinnat, neljännellä antiikin Kiinan mysteerit, viidennellä hiustenhoitoaineen incianalyysi… jne jne.

Hidas ja loogisesti tehtävä kerrallaan etenevä tekeminen korvautui ruudulla, jossa kaikkea voi tehdä, tai ainakin yrittää tehdä, päällekkäin. Ja mielellään nopeasti, koska siihen oli nyt mahdollisuus. Niin myös tein. Tämä oli minun sairastumiseni resepti.

ADT:n oireita voi hoitaa ja poukkoileva mieli on mahdollista rauhoittaa elämäntapamuutoksilla.

Minun kohdallani realiteetti on kuitenkin se, että en tule olennaisesti muuttamaan elämääni. Tämä voi kuulostaa erikoiselta sitä vasten, mitä juuri olen kertonut arjestani. Oireideni suurin taustatekijä on kuitenkin samalla myös elämäni parhaimpia asioita. Kolikolla on aina kaksi puolta, ja tämän kolikon toisen puolen ollessa tummentunut, toinen on mitä kiiltävin.

Paradoksaalisesti, minut tietyllä tapaa rampauttanut ympäristö on samalla ympäristö, joka mahdollistaa itseni toteuttamisen ja saa vahvuuteni kukoistamaan.

Olen matkani varrella punninnut moninaisia kertoja, mistä olisin valmis luopumaan saadakseni keskittymiskykyni takaisin. Tiedän, että totaalinen rauhoittuminen ja entiseen fokukseen palaaminen vaatisi internetin päivittäisestä käytöstä luopumista. Sekä hakeutumista aivan toisen alan töihin ja harrastuksiin; metsänhoitajaksi, postimerkkeilijäksi, tehtaan pakkauslinjalle tai neulojaksi.

(Tai ehkä aikakoneen 90-luvulle ja sen kieltämisen, että internet koskaan tapahtui.)

En kuitenkaan ole valmis tekemään niin.

Minussa hehkuvat yhä vahvoina rakkaus ja jano tietoon sekä viehätys ja tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen. Nimenomaan ammatillisesti. Kun saan tehdä tietotyötä ja kohdata muita ihmisiä, olen onnellinen. Huomaan, että pidän myös vaikuttamisesta. Ja nyt en todellakaan tarkoita kaupallista vaikuttamista, joka on tullut omassa ammatissani ns. kylkiäisenä (ja toki ihan positiivisenakin sellaisena). Tarkoitan vaikutusta tunnetasolla.

On huikeaa, että voin tekemiselläni herättää tunteita ja ajatuksia toisissa ihmisissä. Oivalluksia. Iloa, viihdettä, lämpöä. Jopa toimintaa. Kimmokkeen toteuttaa vaikka pitkäaikainen haave matkustaa yksin Kreikan saarille. Sitä en välttämättä saisi aikaan metsänhoitajana tai Yves Rocherin tilausten pakkaajana (niin kivaa kuin sekin olisi..!)

Se onni kompensoi hetkiä, kun päässä lyö tyhjää ja mieli on jälleen eksynyt päivän mökkipolulta huomisen maantielle ja seison keittiössä, enkä muista pitikö nyt syödä jogurttia, viedä koirat ulos vai kirjoittaa mainosteksti loppuun.

Avain on tilanteen hyväksyminen ja se, että arvostaa itseään myös muuttuneena ja luopuu sen surkuttelusta, miksi kävi näin.

Osaan yhä kaikkea sitä mitä ennenkin ja olen hyvä monessa asiassa – se vain vie nyt enemmän aikaa kuin ennen kuin maailma muuttui.

P.S. Suosittelen kaikille työn tai elämäntapavalintojensa seurauksena stressaantuneille ja aivojensa tilasta huolestuneille aivotutkija Minna Huotilaisen kirjaa Tunne Aivosi. ❤️ Se antaa paljon ymmärrystä kuten myös huojennusta tiedon ja työkalujen muodossa. 

hyvinvointi mieli
Kommentit (22)
  1. Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! Luulen, ettet ole asian kanssa yksin. Huomaan itsekin, etten ole entiselläni enää sosiaalisen median myötä. Nykyään esim. kirjojen lukeminen on elämässäni valitettavan vähäistä. Luen kyllä usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa, mutta en enää muuten, vaan päädyn sen sijaan tuijottamaan joko isoa tai pienempää näyttöä…

    Vaikka teen itsekin päätetyötä (ja nyt korona-aikaan myös kotona), toisin kuin sinä, itse yritän ottaa säännöllisesti (n. 1-3 kk/v) taukoa somesta sekä harjoitella mielen rauhoittamista. Olen saanut tässä suurimman avun hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta eli mindfulnessista. Lopulta mielemme sisältö on kuitenkin se, joka määrittää elämänlaatuamme kaikkein eniten. Aivoissa villinä mekastavan apinalauman armoilla ei tarvitse olla, vaan ajatuksiltaan voi aidosti oppia saamaan myös rauhan. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen esim. sellaista appia kuin Waking Up.

    1. En valitettavasti myöskään usko, että olen tämän kanssa yksin. Nykyelämän kiireen, ylitehostuksen sekä multitaskingin vaikutuksista muisti- ja keskittymishäiriöihin kirjoitetaan pajon. 😕 Internet on tietysti tässä keskeisessä roolissa. Aivot eivät yksinkertaisesti pysty siihen silpputekemiseen, jota nykyelämä niin monelle on jatkuvine keskeytyksineen ja loputtomine viesteineen joihin reagoida. Ihmettelen hiljaa, mitä aivoillemme tulee tulevaisuudessa tapahtumaan, koska eihän tästä enää ole paluuta vanhaan aikaan. Pikku hiljaa aivot sopeutuvat, mutta siihen tulee menemään vielä satoja vuosia. Informaatioteknologia on kehittynyt nykypisteeseen muutamassa kymmenessä vuodessa, niin nopeasti eivät aivot muokkaudu. Tästäkin on kirjoitettu paljon. Teknologia kehittyy nopeammin kuin aivomme. Ennenkuin pääkoppamme kehittyy toimimaan optimaalisesti jatkuvien ärsykkeiden ympäristössä, siinä välissä miljoonat ihmiset uupuvat ja sairastuvat. :(

      Mindfulness on minulle tuttu apukeino, olen kokeillut kaikkea mindfulnessista joogaan, hengitysharjoituksiin ja ayurvedaan. Mindfulness on läsnä arjessani joka päivä, mutta valitettavasti sen apu on kohdallani hyvin rajallinen. Se auttaa säilyttämään positiivisen ja lempeän asenteen ja maadoittaa, mutta ei poista konkreettisia häiriöitä kuten muistiongelmia ja huolen tunteita.

  2. Tunnistan myös itseni tekstissäsi. Tällaisesta kirjainyhdistelmästä en ole kuullutkaan! Ihania kuvia!!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *