Kreikka, Ahvenanmaa ja ajatuksia luopumisesta ja vaatimuksista

Minun piti tänään lähteä Kreikkaan, mutta en lähtenytkään.

Siirsin matkaa toukokuulle, ja tällä hetkellä en ole ihan varma, lähdenkö silloinkaan.

Minulla on kova kaipuu Kreikkaan, mutta täytyy myöntää, että nyt taisin yrittää rutata matkaa ajankohtaan, joka ei ole sopivin. Välillä toimin niin impulsiivisesti tai tunnepohjalta, että järki ei ehdi mukaan ja saa mielen kiinni vasta viiveellä.

Minulla on vähän kummallinen olo, koska huomaan haluavani monia asioita samanaikaisesti, eikä se ole mahdollista. Samalla taustalla kulkee myös luopumistyö, jota olen selvästi yrittänyt vältellä, mutta siellä se on ja tulee yhä lähemmäs pintaa, ja vie minulta paljon energiaa.

Kesällä on edessä Ahvenanmaan asunnosta luopuminen.

Vaikka olen valmistautunut henkisesti Ahvenanmaan kodista luopumiseen jo vuosikaudet, siitä ei tule yhtään helpompaa. Tämä päivä on koko ajan ollut edessä, ja nyt sillä on päivämäärä. Mitä lähemmäs päivä tulee, sitä levottomammaksi käy lepatus sisälläni. Ensin sillä ei ollut nimeä, mutta kyllä sillä on Ahvenanmaan muoto.

Luopuminen on minulle vaikeinta elämässä. Kaikkein vaikeinta. Valinnat ja päätökset – nämä ovat luopumisen eteinen. Kun päätät jotain, luovut toisesta vaihtoehdosta. Siksi välttelen päätöksiä viimeiseen asti ja ahdistun, kun täytyy valita.

Haluaisin pitää kaiken elämässä, ja koska se ei ole mahdollista, tulen aina kulkemaan tätä hienoisesti surun ja ikävän värittämää tietä.

Päätöksen teon vaikeus kuormittaa jopa mukavia asioita. Ilmiö, jonka olen voinut jälleen helposti todeta kodin remontin keskellä. Alun endorfiiniryöpyn laannuttua ensin kivalta ja innostavilta tuntuneet asiat ovat alkaneet kulkea yhä tahmeammin. Niin paljon vaihtoehtoja, niin paljon valintoja. Yhtäkkiä tajusin lähes lamaantuneeni erityisesti keittiön suunnittelun suhteen.

Valintojen määrä jähmettää minut, ja kun en saa asioita edistymään, arvatkaas kuka näkee taas tilaisuutensa tulleen….  Vaatija-Sanni.

Sieltä se kiusaaja astuu varjoista, kuiskutellen ja nuhdellen. ”Oletpa hidas, miten et saa tätäkään valmiiksi!” ”Muut olisivat hoitaneet tämän ajat sitten, eikö koti olekaan sinulle tärkeä?” ”Hei, kuinka vaikeaa on ottaa luuri käteen ja soittaa kolmannelle keittiöntoimittajalle? Mitä oikein odotat?”

Vaatija sanoi myös minulle, että Kreikkaankos sitä ollaan karkaamassa vaikka kotona on asiat kesken ja onkos tämä nyt jokin juttu paeta Ahvenanmaan käsittelyä ja siirtää keittiön kalusteisiin liittyviä päätöksiä? ”Onko sulla edes varaa lähteä matkoille kun olet laittamassa kotia?” sieltä kuului vielä.

”En mä mitään pakene!”, sanoin vaatijalle. Mutta samalla tiesin, että oli muita syitä, miksi Kreikkaan lähtö kokonaiseksi kuukaudeksi juuri nyt ei ollut järkevä veto. Tunne-Sanni varasi lennot, koska tunne-Sanni ikävöi Kreikka-mielentilaa ja sitä ihmistä, joka siellä olen. Tunne-Sanni halusi sulkea realiteetit ulkopuolelle koska hän vain halusi niin kovasti.

Kun kirjoitin Kreikka-mielentilasta aiemmin, kommenteissa muistutettiin, että tunne liittyy epäilemättä myös siihen, että Kreikassa en elä arkea. Se on ihan totta. Kreikassa ei ole tavallisen arjen pyörittämiseen liittyviä vastuita eikä samanlaisia päätöksiä tehtävänä. (Vaikka kyllä mulle välillä tuottaa vakavasti vaikeuksia valita eri saarten välillä… 😁) Toisaalta, mun yliperfektionistinen puoli ja ankara vaatija ihan oikeasti jäävät kotiin, ne eivät mahdu matkalaukkuun. Myös siksi minun on todella paljon kevyempää olla Kreikassa. Olen siellä tietyllä tapaa terveempi versio itsestäni, en väheksy ja nuhtele itseäni samalla tavalla kuin kotona. Yksinkertaisesti kelpaan itselleni paremmin.

Jos jotain järkevää sentään tällä kertaa tein, se oli muutokset mahdollistavan lipputyypin varaaminen. Kreikka odottaa, ja Kreikka-mielentilaan voin osittain päästä jo katsomalla näitä kuvia ja kirjoittamalla teille Kreikasta ja ajatuksistani. Olisi ihanaa kokea toukokuinen Kreikka, mutta jos en koe, ei se mitään. Ehkä ensi vuonna.

Ja… eihän Ahvenanmaakaan mihinkään katoa, vaikka kämpästä luovunkin. Ahvenanmaan asunto on ollut minulle eniten koti ja pysyvin asia mun elämässä viimeiset 15 vuotta. Siitä luopuminen päättää tietyn aikakauden, ja totta kai se on haikeaa. Mutta nyt minulla on toinen satama, johon olen ankkuroitunut. Aivan ihana satama sekin! Ahvenanmaan koti on symboloinut paljon, mutta se on nyt täyttänyt tehtävänsä. Lopulta asunto on vain kiinteistö ja kuori, todellinen Ahvenanmaa on aina sydämessäni.

P.S. Jutun kuvat ovat Kefaloniasta.