Kodin kaipuusta

Olen 42-vuotias ja tavallaan – vailla kotia.

Viime vuosina asia on kasvavassa määrin herättänyt minussa haikeutta ja yhä vain syvenevää kaipuuta johonkin pysyvään. Paikkaan, johon voisi ankkuroitua ja jossa rauhoittua ja olla turvassa.

Pitkään koin olevani kotonani vähän kaikkialla – että olin kuin ”maailman kansalainen”, yhtä kotona niin Ahvenanmaalla, Amorgoksella kuin Tampereella ja Sveitsin alppikylissä.

Koin myös vahvasti, että kotini oli siellä, missä rakkaani oli. Tämän kokemuksen jakaa ehkä moni muukin. Koti on siellä, missä kumppani ja lapset ovat, – mitä kukin perheekseen kutsuu. Kodin tekevät ihmiset ja läheisyys – ilo ja sen jakaminen.

Tämä kokemus särkyi kun erosin. Vaikka olin avoliitossakin aina menossa eri puolella Suomea ja maailmaa, kodin tunne oli selkeä. Sekä turvallisuuden. Oli turvasatama, johon palata aina purjehduksiltaan.

Nyt olen havahtunut kodittomuuden ja jonkinlaisen juurettomuuden tunteeseen. Enkö syvimmällä sisimmässäni olekaan savolainen, tai enkö juurtunutkaan Ahvenanmalle, kuten luulin..?

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että näin ei ole. Olen hyvin irtonainen, en oikein kuulu mihinkään. Pitkään tunne oli mukava ja toivottukin – oli hienoa tuntea olevansa kotonaan kaikkialla. Nyt olen ymmärtänyt, että se tunne vaati pohjalleen vankan perusturvallisuuden.

Kun kuljen ulkona valaistujen ikkunoiden ohi, ne herättävät minussa kaipuun, joka on ehkä aina ollut olemassa, mutta joka nyt oli valmis tulemaan esiin. Missä on minun ikkunani? Ikkuna, jonka kohdalle voisikin pysähtyä, tuntien iloa ja lämpöä. Tunnetta siitä, että on tullut perille.

Viime vuosina olen myös havahtunut siihen, että en omista mitään. Minulla ei ole autoa, asunto-osaketta tai kesämökkiä. En ole aikaisemmin ajatellut, että pitäisikään omistaa. Ei omaisuus ole hyvän elämän perusedellytys. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut empiä….Olisihan se oma koti lopulta aika ihana asia.

Ei kotiakaan tarvitse välttämättä omistaa, sekin on selvää.

Mutta mistä kodin löytää? Koti ei ole vain kiinteistö, tärkeintä olisi koti tunteena ja kokemuksena.

Löydänkö sen yksin vai jonkun kanssa? Onko se maalla vai kaupungissa?

Ajatuksia aiheesta Instagramin puolella

.

Haluaisin kysyä teiltä, blogiani lukevat saman ikäluokan ihmiset, oletteko te jo asettuneet ja löytäneet kodin? Tai onko täällä muita, jotka jakavat minun irrallisuuteni..? Ja miettivät yhtä lailla, mistä löytyisi se pysyvyys?

Onko teille tärkeää omistaa koti, vai onko koti jotain muuta, kuin omaisuudeksi laskettava sijoitus..?

⭐️

P.S. Jaan erään haavekuvan, joka minulla on… Yksi osa minusta on kaikkien maailmanseikkailujen keskelläkin haaveillut paikasta, joka olisi kuin Dallas-TV-sarjasta tuttu Southfork Ranch.

Koko perhe äitiä ja sisariani myöten (heidän puolisonsa ja lapsensa mukaanluettuina) asuisimme maatilalla, jossa kaikilla olisi omat siipensä päärakennuksessa. Tai omat talot päärakennuksen ympärillä. Saisi asua erillään ja omillaan, mutta samalla lähellä perhettä, yhteisöllisesti. Ja aina halutessaan kaikki voisivat kokoontua yhteiselle illalliselle, kuten Southforkissa konsanaan…. vailla Southforkin draamaa…! ;)

hyvinvointi elamantapa
Kommentit (30)
  1. Minulla on ollut ”oma” koti v. 2003 lähtien. Itselle perusturvallisuuden luominen on lähtenyt juurikin omasta asunnosta, se on vaihtunut tuon vuoden jälkeen jo neljä kertaa ja nykyisestäkin kodista on suunnitelma muuttaa jossain vaiheessa jonnekin, minne, en tiedä, mut paikoilleenkaan ei voi jäädä. Odotan vain koko ajan tilannetta, että perheessä ei olisi menossa muita muutoksia, kun monet muutokset päällekkäin tuppaavat stressaamaan vaikka ne oliskin hyviä kaikki.

    Palaan aina tähän samaan aiheeseen, mutta tilanne elämässäni nelisen vuotta, kun sairastuin ja uuvuin (jälleen kerran) laittoi miettimään asioita uudelleen ja itse ymmärrän nyt, että edes se ”oma” asunto (ei todellakaan ole lainat vielä maksettu 43-vuotiaana) ei anna turvaa sille, että elämässä voi tapahtua ikäviä asioita. Itseasiassa oma koti voi olla jopa syypää pahoinvointiin, kodissa voi olla sisäilmaongelmaa, joka aiheuttaa kaikenlaisia ikäviä vaivoja, mutta samalla, koska se on rakas paikka niin siitä on vaikea luopua. Samalla myös haluaisi taata lapsille jotain pysyvää, mutta samalla myös opettaa, että se pysyvä ei ole seinissä kiinni vaan meissä itsessä, mutta tuollaisen oppiminen 15-16-vuotiaalle on aika paljon vaadittu?

    Kotini on siis perusturva ja jollain tapaa myöskin sijoitus ollut vuosien mittaan, mutta enää en ajattele niin ja jopa haluaisin päästä kokonaan irti ajatuksesta omistaa oma koti, voisin ihan hyvin asua vuokrallakin, mutta ainakaan Oulusta ei tunnu löytyvän kohtuuhintaisia ja asiallisia 4h + k asuntoja/taloja vuokrattavaksi.

    Itse en myöskään koe omaavani syviä juuria minnekään vaikka olen syntynyt Oulussa. Reilut kymmenen vuotta asuin myös Vaasassa. Vanhempani ovat Koillis-Pohjanmaalta ja olen siis 1. polven oululainen ja yritän kovasti paluumuuttoni jälkeen kasvattaa juuria tänne, mutta joku hannaa vastaan, en ehkä pidä kotikaupungistani riittävästi, en ehkä edes halua identifioitua oululaiseksi, en edes tiedä, mitä se tarkoittaa?!

    Vaikka korona-pandemia on laittanut miettimään matkustamista ja muutakin uudella tavalla niin silti mielii halajaa maailmalle, ei sinne koti-Suomen mökeille tai edes Lappiin (vaikka se täältä katsottuna onkin lähempänä, mutta silti tosi kaukana, esim. Inariin on matkaa 550 km). Mun mieli yllensäkin halajaa koko ajan jonnekin muualle, missä se on.. nykyään onneksi osaan kuitenkin elää enemmän hetkessä ja nauttia siitä, mitä minulla on, vaikka mieli leijaileekin jossain muualla, tärkeintä ehkä on, että sielu olis siellä, missä sinäkin! <3

  2. Charming Nails
    17.11.2021, 12:12

    Minä ajattelin joskus että täytyy olla asuntolaina ja oma koti. Että niin vaan täytyy olla kun on muillakin. Sittemmin ne kodit on myyty ja suhteista erottu. Molemmissa kodeissa olet kyläillyt. Aikani niitä kaipasin koska ne oli mulle niitä koteja <3 etenkin sitä Jynkän rivitaloasuntoa kaipaan. Se oli koti <3
    Tälläkin hetkellä minä kaipaan kotiin. Kaipaan perhettäni ja sukulaisia. Mulla on selkeä kaipuu takaisin synnyinseuduille. Tämä Karjalaisuus ei ole mun juttu enkä koe itseäni rempseäksi, avoimeksi ja puheliaaksi Itä-suomalaiseksi. Parisuhteessa olen mutta en osaa sanoa asunko täällä enää 10 v päästä. En tiedä onko se ikä mikä saa nyt kaipaamaan takaisin savoon. En omista nyt mitään paitsi kaksi autoa eikä ole lapsia, mutta omistusasunnon hankkimista yksin olen pohtinut ja kotiseuduille palaamista. Minäkin olen hyppinyt ja asunut vähän vaikka missä, mutta mistä tämä irrallisuuden tunne johtuu ja millä se tyydyttyy?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *