Kleopatra-rajauksia, Niveaa ja pancake-puuteria – näin äitini hoiti nuorena kauneuttaan

Blogissa on tänään vieraskynäkirjoitus: äitini vie meidät aikamatkalle 60-luvun kultaisiin vuosiin ja muistoihin tyylistä ja kauneudenhoidosta. Kuulemme Kleopatra-rajausten haasteellisuudesta, ripsiväristä johon syljettiin, mummon alushousujen värisestä irtopuuterista sekä kuinka tanssiravintolaan pääsi sisään.

Tervetuloa mukaan :)

VANHA ROUVA MUISTELEE

Kun vanha rouva oli parikymppinen nuori neiti, hän muutti lapsuuskodistaan ja pikkukaupungista ”isolle kirkolle” aloittaen oman itsenäisen elämän. Tässä vaiheessa myös kosmetiikka tuli osaksi normirutiineja. (Kotona isän ja äidin silmien allahan ei olisi kehdannut naamaansa ”pakkeloida”…)

Ensi töikseen neiti säväytti tiskiveden värisen tukkansa mustaksi Polycolor-tuubivärillä. Musta pysyikin sitten monia vuosia hiuksissani, kunnes tuli punainen ja punaruskea kausi. Olen värjännyt tukkaani vakituisesti näihin päiviin asti – nyttemmin olen, yllätys yllätys, blondi!

SILMÄMEIKKI

Silmämeikkiini Helsingin vuosinani sisältyi ruskea kulmakynä, sivellin + musta nesteväri (tussiksi sitä silloin sanottiin) yläluomien rajausta varten, ja kakkumaskara (Filmstar’s) joka kostutettiin sylkäisemällä (!) ripsiharjaan.

Tavanomaisen mustan lisäksi minulla oli myös vihreä ripsiväri, joka antoi aika sähäkän efektin. Hiukan myöhemmin mukaan tulivat voidemaiset ja kakkuluomivärit ja jopa irtoripset juhlatilaisuuksia varten.

Erityisen vaativaa oli Kleopatra-luomirajausten tekeminen silmän ulkonurkan ”siipineen”. Kaarista ei millään saanut symmetrisiä – eihän voinutkaan, kun silmät eivät ole muodoltaan symmetriset. Tämä otti hermoille ja aiheutti monet uusintayritykset – ja aina tietenkin oli kiire, mikä ei yhtään helpottanut urakkaa.

Huulipunia oli tasan yksi kerrallaan, se käytettiin loppuun ja ostettiin seuraava.

Sävyjen päälle en paljon ymmärtänyt, kunhan oli punaista! Se sipaistiin huuliin ja tasoitettiin pussaamalla paperinenäliinaa.

MEIKKIPOHJA

Entäs iho sitten? Jotain Niveaa varmaankin käytin päivävoiteena – yövoide oli tuiki tuntematon käsite.

Puuteria? Muistan isosiskolta jääneen ”pancaken”, josta hinkkasin putskua kankaiseen sieneen ja siitä poskipäille. Ja nenään, ettei kiillä! Myöhemmin oli mummon alushousujen väristä jauhopuuteria, jota pölähteli pitkin rinnuksia kun sitä vippaili naamaan.

Oli minulla äidin ehostusarsenaalista plokattu ikivanha poskipunakin, mutta se oli niin ärtsyn punainen, että sen kanssa olisin näyttänyt ilokujalta karanneelta…

IHONHOITO

Mitään varsinaista ihonhoitoa ei neitiaikoinani harrastettu. Meikit pestiin pois saippualla eikä kosteutusta ilmeisesti kaivattu.

(Sannin huomio: eikö ylempänä mainittua Niveaa mielletty kosteutukseksi..? :) – – Tähän tuli äidiltä tarkennus: ”En mä silloin tiedostanut että voide nimenomaan kosteuttaisi, sitä vain ’kuului’ laittaa iholle. Se kuului aikuisena naisena olemisen konventioon.”)

Aurinkovoiteita ei ollut olemassakaan eikä auringonoton vaaroista puhuttu. Hartiat kärähtivät joka kesä, mutta sehän kuului asiaan. Itselläni tosin oli ja on aurinkoa hyvin sietävä iho, en ole koskaan palanut pahasti.

PUKEUTUMINEN

Tanssiravintolaan pukeuduttiin ja hiukset tupeerattiin näyttäväksi keoksi. Paitsi jos oli pitkä tukka kuten minulla. Mutta välillä oli lyhytkin – kerran otin jopa muodikkaan Angela Davis-afrokampauksen. Se oli kiva kunnes kasvoi ulos muodostaan. Silloin oli pakko antaa kyniä villiintyneet permanenttikiharat pois.

Uudenvuoden vastaanottajaisiin laitoin irtoripset (kamala taistelu liiman kanssa) ja ompelijan tekemän kalpean sireeninvärisen levenevälahkeisen juhlahaalarin. Minulla oli kaksikin ”ryyppyhaalaria”, kuten niitä kutsuimme, vaikka meidän alkoholinkäyttömme oli kaukana ryyppäämisestä. Toinen kapakka-asuni oli housupuku valkoista pitsiä, tietysti vuorillinen. Avokaulaisia tai muutenkaan paljastavia ei suosittu.

Ja ilman herraseuraahan ei nainen ravintoloihin päässyt. Meillä oli vakikaverit tähän tarkoitukseen – siis vain toimittamaan tanssinhaluiset neidit sisään. Saliin päästyä ei enää pidetty lukua missä seurassa kukakin oli – kunhan pysyi omassa pöydässään eikä missään nimessä lähtenyt lasi kädessä vaeltamaan toisten pöytiin…

Etiketti oli tiukka. Hauskaa ei sopinut pitää näkyvästi eikä tietenkään humaltua. Ja ruokapakko! Jos juot, niin myös syöt. Tämä ei vanhan rouvan mielestä olisi hassumpi käytäntö nykyäänkään.

Olen aina meikannut töihin ja sosiaaliseen vapaa-ajan viettoon, mutta vasta keski-iässä aloin oikeasti kiinnostua nyansseista ja keinoista häivytellä kasvojeni epäedullisempia puolia.

Meikkaaminen on kivaa, se virkistää mieltä ja antaa huolitellun ilmeen. Olen pannut merkille, että kuntosalilla ei moni ikäiseni käytä ehostusta. Lisäksi moni pitää koko ajan samaa (usein mustaa) treeniasua. Minusta se on tylsää! Mutta jos itse tykkään värikkäistä, vaihtelevista treenikamppeista, se on oma valintani. Kukin saa taaplata tyylillään.

Tällaisia muistoja nousi mieleen nuoruusvuosiltani. Ne olivat kultaisia aikoja, mutta ei ole moittimista nykyhetkessäkään. Ikääntyminen on… ihan mielenkiintoista!

– Vanha rouva

Lue myös:

Äidin kosmetiikkasuosikit (vuodelta 2017)

”Ei se muutu 69-vuotiaanakaan” – ’vanhaksi’ ei tarvitse tulla :)

Terveisin äiti (kauneusaiheista sähköpostia äidiltäni vuonna 2011) – ”Vasta sinun meikkiblogisi myötä olen oikeasti alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten naiset meikkaavat ja mitä sillä viestivät.”