Karkkipäivän tarina

Minä olen tarinankertoja. Purkeista ja purnukoistakin voi kirjoittaa tarinoita, samoin hetkestä kahvilassa, tai ajatuksistaan. En usko että minusta olisi tullut bloggaajaa, jos en niin tykkäisi kertoa. Moni tuote-esittely tai tuokiokuvaus on kuin pieni tarina.

Tauon aikana kirjoitin blogini tarinan. Jätin lopun avoimeksi ja kirjoitin sen tänään.

Karkkipaivan_kasvot_700

Aloin kirjoittaa blogia keväällä 2009. Olin muuttanut vuoden vaihteessa uuteen kaupunkiin ja uuteen elämään Tampereelle mieheni luo. En tuntenut Tampereelta oikein ketään enkä alkuun saanut kuin iltaan painottuvan osa-aikatyön, päivät kuluivat yksin kotona miehen ollessa töissä.

Kotona seurana olivat netti ja blogi.

Mutta peruutetaan ajassa vielä hiukan lisää taaksepäin.

Olin lukenut blogeja vuodesta 2005 saakka, ajalta, jolloin blogeissa ei juuri edes ollut kuvia, vain tekstiä. Ensimmäinen vakituisesti seuraamani blogi oli erään ahvenanmaalaisen viihdetoimittajan blogi. Tunsin naisen itsekin työkuvioiden kautta, hän oli mielenkiintoinen ja värikäs persoona ja kirjoitti fantastisen hauskasti. Jonnan blogissa olen mm. törmännyt elämäni ensimmäiseen YouTube-linkkiin.

Sanni_koulukuva_

Vaikka olen aina rakastanut kirjoittaa ja kertoa tarinoita (aloitin tarinoiden ”kirjoittamisen” jo ennen kuin osasin kirjoittaa), ajatus omasta blogista heräsi vasta myöhään, kun olin vaikuttanut netissä useita vuosia.

Teini-ikäisestä varhaisaikuisuuteen kanavoin kirjoittamisen tarpeeni kirjeystävyyteen. Tiiviillä käsialalla kirjoitetut, monisivuiset kirjeet singahtelivat Savosta ympäri maailmaa Japaniin, Australiaan, Meksikoon ja Sloveniaan.

Varhainen some-maailma

Kolmea kymppiä lähestyessäni löysin internetin keskustelupalstat, jotka pian alkoivat ottaa tilaa kirjeiltä. Vaihdoin yhdenlaisen kirjallisen keskustelun ja ajatustenvaihdon toiseen; kirjeet olivat vanhaa aikaa, kyberympäristö 2000-lukua.

Kirjeiden hitaus ja niihin liittyvä paneutuminen ja käsin tekeminen (kirjoitin kirjeet käsin ja koristelin tarroilla ja kuvilla) viehätti minua edelleen, mutta uusi, nopea sosiaalinen viestintäympäristö houkutti reaaliaikaisuudellaan ja informatiivisuudellaan; sain nopeasti valtavasti tietoa ja kokemuksia minua kiinnostavista asioista. Se oli uudenlainen, koukuttava kokemus.

marvin-meyer-571072-unsplash

Jutustelin mm. suosikkibändieni keskustelupalstoilla ja amerikkalaisilla ja suomalaisilla kauneusfoorumeilla. Minusta kehkeytyi erittäin aktiivinen nettikeskustelija ja rakastin koko sitä uudenlaista sosiaalisuutta; foorumeilta sain välitöntä vastakaikua kosmetiikkahörhöydelleni ja tutustuin ihmisiin saman harrastuksen ympärillä. Sain heistä ystäviä ja kavereita. Keskustelupalstan yhteisö oli kuin nettiperhe, heidän kanssaan ei ollut koskaan yksin.

Todellakin, rakastin sitä. Näiltä ajoilta tunnen mm. Virven, Tainan, Suvin, Heidin ja monet muut sittemmin blogosfäärin ääniksi siirtyneet ihanat naiset. Nyt menee tunteiluksi, mutta en voi ajatella näitä aikoja ilman lämmintä puristusta sydänalassa. Sain niin paljon – en pelkästään vinkkejä hiusten co-pesuun, parhaiten silottaviin ainesosiin ja värikkäisiin meikkeihin – sain mukaani ystäviä jotka vaikuttavat elämässäni vielä tänäkin päivänä. Purkkien ja kynsilakkojen kiillon keskellä sain tutustua suureen joukkoon viisaita, hauskoja, erilaisia ja rohkeita naisia.

jake-peterson-463095-unsplash

Värikäs kosmetiikkafriikki duunissa

Minulla on aina ollut monia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita joihin suhtaudun intohimoisesti, mutta kosmetiikkahulluus on yksi näkyvimpiä. (Yksi suuri kiinnostus varhaisaikuisena oli muuten Kreikan mytologia – ajatelkaas jos olisinkin päätynyt bloggaamaan antiikin Kreikan jumaltaruista…?)

Monivuotisessa työpaikassani, joka ei millään lailla liity kosmetiikka-alaan, ”purkkihulluuteni” ei jäänyt piiloon. Herätin huomiota – ja ehkä joskus jopa ilahdutin asiakkaita – värikkäillä, pitkillä (ja pelottavan näköisillä..!) kynsilläni ja kirkkailla meikeilläni. Työkavereille jaoin vuolaasti vinkkejä mistä saa halvimmalla tilattua sitä-ja-tätä kosmetiikkaa – halusivat he vinkkejä tai eivät. Se vain pursusi minusta.

Sain joskus kuulla kollegoilta, olinkohan ihan väärällä alalla. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että kosmetiikka voisi olla myös työtäni. Minulle se oli selkeästi juttu, joka kuului harrastusosastolle. Tuohon aikaan kauneusalan työ näyttäytyi minulle muutenkin aika yksipuolisesti, ajattelin, että kaikki alan ihmiset ovat kosmetologeja tai parturi-kampaajia eikä tällainen koulutuspolku ollut koskaan kiinnostanut minua.

Liikaa äänessä foorumeilla – aika omalle blogille

Ajatus omasta blogista tuli ajankohtaiseksi siinä vaiheessa, kun aloin tuntea, että olin keskustelupalstoilla äänessä vähän liikaakin.

Huomasin kokevani kiusaantuneisuutta siitä, että osallistuin melkein joka keskusteluun ja myös aloitin uusia keskustelunaiheita tuon tuosta. Olin yksinkertaisesti todella paljon äänessä, kiinnostavista aiheista ei tuntunut tulevan loppua.

Jos minulla kerran oli niin paljon sanottavaa, pitäisikö se sanoa omalla alustalla?

Samalla oman blogin perustaminen tuntui kuitenkin vähän pelottavalta, ja ajatus ”omasta äänestä” herätti ristiriitaisia tunteita. Oman kanavan mielekkyyttä vastaan soti kokemus bloggaajuudesta tietynlaisena itsensä korostamisena. Äänekkyydestäni ja mielipiteiden runsaudestani huolimatta luonteeseeni kuuluu olennaisesti vaatimattomuus ja halu välttää tilanteita joissa teen itsestäni ”numeron”. Ja oman, julkisen blogin perustaminen olisi tietysti ilmaisu sille, että hei, minulla on jotain sellaista sanottavaa joka varmaan kerää yleisöä.

Julkisen blogin avaava ei kirjoita itselleen vaan jossain on tietysti toive yleisöstä.

Se on jännä, ristiriitainen tunne. Samalla on tarve sanoa ja kertoa hirveästi, olla mieltä asioista, ja mielipiteet ovat usein vahvoja, mutta samalla haluaisi myös olla siellä ”tapetissa”, ei erottua joukosta, ei olla ”asiantuntija” tai ”esikuva”. Tavallaan tykkään olla äänessä mutta en näkyä. Tämän vuoksi en ole ikinä pitänyt blogimaailmaan olennaisesti liittyvistä kekkereistä, palkintogaaloista ja PR-kissanristiäisistä, niissä on aina jotenkin vaivaannuttavaa. Täällä mä olen ja olen ikään kuin jotain.

laura-briedis-555575-unsplash

Mutta nyt ollaan keväässä 2009. Blogilla oli jo nimikin: Karkkipäivä. Se oli ollut mielessä pitkään. Pidin sanan positiivisesta kaiusta ja se edusti jollain lailla tosi hyvin elämänfilosofiaani: jokainen päivä voi olla karkkipäivä. Koska jokainen päivä pitää sisällään mahdollisuuden ihaniin, kauniisiin ja hauskoihin kokemuksiin.

(Tähän väliin tarinankertoja minussa haluaa lisätä, että en ole suinkaan syntynyt ja kasvanut ”naminami-Marco-Bjurströminä” vaan pikemminkin Daria Morgendorferina, jonka elämännäkemystä värittivät sarkasmi ja pessimismi. Blogia edeltänyt aikakausi elämässäni sisälsi paljon hyvinkin harmaita sävyjä ja kävin läpi asioita, joiden seurauksena kasvoin karkkipäivä-ihmiseksi. Harmaastakin voi olla kiitollinen. Joskus, tai ehkä useinkin, harmaan läpikäyminen johtaa väreihin.)

Karkkipaiva_2009

Nimi oli valmiina, tietokoneen kansiot täynnä meikkikuvia, sormet syyhysivät näppäimillä. Vähän liikuttava ja kömpelö mutta suloinen banneri tehtynä. Avaanko blogin? Oliko minulla sellaista sanottavaa kosmetiikasta, jota muut haluaisivat lukea?

(Lähiömutsi-blogia pitävä Hanne Valtari kirjoittaa ”Unelmahommissa”-kirjassaan 8 vuotta myöhemmin: ”Hyvällä bloggaajalla täytyy myös olla sanottavaa. Lähiömutsin perustamista miettiessäni minulla oli käsissäni yleismaailmallinen aihe, äitiys. Mitä enemmän aiheeseen sukelsin, sitä enemmän tahdoin työstää ajatuksiani muidenkin kuin vain miehen, perheen ja ystävien kanssa. Koin vahvasti, että minulla oli sanottavaa. Se saattaa kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta tämä itsekeskeisyys on bloggaajan tärkeimpiä piirteitä. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei ole blogia”.)

Tietämättä vielä vastausta kysymykseen, tein sen. Karkkipäivä avautui huhtikuun 22. päivä 2009.

annie-spratt-466748-unsplash

Vuonna 2009 ei harkittu blogin avaamista samoilla kannustimilla kuin esimerkiksi Valtari, joka vuonna 2011 perusti bloginsa tietäen jo alun alkaen että ”tästä tehdään jotain isompaa”, panostetaan enemmän kuin harrastukseen.

Minun blogini alkoi harrastuksena.

En mainostanut Karkkipäivää muualla kuin kauneuskeskustelupalstallani. Näinkin vaatimattomalla näkyvyydellä se saavutti pian ihan mukavat kävijämäärät. Muistan, kun asensin muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen Google Analyticsin, ja se kertoi, että minulla oli päivässä 200 kävijää. Ihan sydän nuljahti. Se tuntui mielettömältä.

Minulla oli yleisö. Sain jakaa meikki- ja nettikauppavinkkejäni ihmisille, jotka halusivat kuulla niistä.

Alkuvuodet: meikkejä, incejä ja luonnonkosmetiikkaa

Tuohon aikaan kauneusblogeja oli Suomessa niin vähän, että kaikilla vähänkään aktiivisilla kosmetiikkablogeilla oli varmasti lukijoita. Samalla joukosta oli myös helppo erottua.

Samana vuonna blogin perustanut Virve saavutti välittömästi suuren suosion omintakeisella ”ostolakko”-konseptillaan ja rikkaalla ja hauskalla kirjoitustyylillään, ja meikkitaiteen saralla vahviin vaikuttajiin kuului etenkin Mustaa Kajalia –blogin Heidi.

jamie-street-319048-unsplash

Itse keskityin Karkkipäivässä aluksi värimeikkeihin ja ennen kaikkea luomiväreihin. En varmastikaan ollut blogosfäärin lahjakkain meikkaaja, mutta kaiketi tavassani opastaa meikkauksen perusteisiin ja värien rohkeaan käyttöön oli jotain sellaista ruohonjuuritason meininkiä, jota ei löytynyt muista sen ajan blogeista. Överiselkeydessään tyylini puhutteli tietynlaista, rautalankatyylille nälkäistä lukijakuntaa.

Ihonhoitopuoli ei minua mainittavasti kiinnostanut, sillä voidepurkithan olivat tylsiä ja värittömiä. Värikäs sisältö oli minun juttuni.

Fokukseeni vaikutti epäilemättä myös se, että ihoni on yhtä ajanjaksoa lukuun ottamatta ollut aina helppohoitoinen, eikä minun ole tarvinnut nähdä vaivaa löytääkseni sopivia tuotteita. Hoidin ihoani tunnollisesti kiinnittäen huomiota erilaisiin koostumuksiin, mutta en erityisesti jaksanut innostua uusista sarjoista tai seurata ihonhoidon trendejä.

coline-hasle-430742-unsplash

Käänne tapahtui, kun luin Rita Stiensin kirjan Totuus Kosmetiikasta. Kiinnostuin luonnonkosmetiikasta ja yhtäkkiä voidepurkkien sisältö ainesosineen tuntui hurjan kiehtovalta. Kosmetiikan ainesosat ja ”kemia” oli kiinnostanut minua jo aiemmin, mutta aiempi kiinnostus kohdistui vain hiustuotteisiin. (Olin se ikuinen parhaiten silottavan ja pehmentävän hoitotuotteen etsijä..)

Samoihin aikoihin olin aloittanut kosmetiikkamyyjän opinnot. Myös tämä vaikutti ratkaisevasti blogini sisältöön.

Kosmetiikkamyyjän opinnot? Kyllä! Tampereelle muuton myötä olin vihdoin kypsynyt ajatukseen harrastuksen laajentamisesta ammatiksi, ja nähdessäni Valkeakosken Aikuisopiston kurssitarjonnassa ilmoituksen myynnin ammattitutkinnosta, suuntautumisena kosmetiikkamyyjä, nappasin kiinni heti.

Yhden lukukauden mittainen, ammatilliseen kosmetiikkahörhöyteen johtava opiskelurutistus tuntui kuin taivaasta laskeutuneelle mahdollisuudelle. Opinnot ainesosakursseineen ja koulua seurannut työllistyminen inspiroivan purkkimeren keskelle toivat ihonhoidon ja ainesosa-analyysit luonnolliseksi osaksi Karkkipäivää.

amy-treasure-65664-unsplash

Luonnonkosmetiikkaan hurahtaneelle bloggaajalle etenkin luonnollisten ja synteettisten ainesosien vertailu oli innostava aihe, ja tämän näkökulman jutut olivat blogin alkutaipaleella tyypillisiä. Vuosien varrella ainesosatuntemukseni on laajentunut ja syventynyt, ja nyt tiedän, ettei luonnollinen aina ole iholle parempi – vaikka se edelleen on oma mieltymykseni ja valintani.

(Jotkut luonnonkosmetiikan puolestapuhujat osaavat esittää synteettisen kosmetiikan pelkästään huonossa valossa mikä helposti vaikuttaa tiedonhaluisen, innokkaan ja vaikutteille alttiin ”keltanokan” käsityksiin. Fiksu ja riittävän perehtynyt vihreän linjan kannattaja ei teilaa normikosmetiikkaa ja esitä luomua ainoana parhaana vaihtoehtona kaikkien iholle.)

Rakkaat_Purkit

Kirjoitin ensimmäisen ainesosia koskevan kirjoitukseni lokakuussa 2009 otsikolla ”Neiti Etsivä ja voidepurkin sisällön arvoitus”. Kirjoitus käsitteli luksusvoiteen ja halvan voiteen eroja, ja esitteli luonnollinen vs. synteettinen –näkökulman ohella toisen, minulle hyvin ominaisen vinkkelin. Teema on kulkenut mukana läpi kaikkien blogivuosien. Kalliin ja edullisen kosmetiikan vertailu on minusta erittäin kiinnostavaa ja hauskaa, ja rakastan uppoutua eri brändien ja markkinointiviestinnän maailmaan.

Karkkipäivän kolmantena vuonna minua haastateltiin Helsingin Sanomien NYT-liitteeseen kerrottuani, kuinka 20 euron seerumi ja 75 euron tehotiiviste olivat käytännössä samaa kamaa. Kun toimittaja tuli Helsingistä saakka haastattelemaan minua ja ottamaan kuvia juttuun, mietin, että nyt olin varmasti saavuttanut blogirintamalla kiiltävimmät kannukseni.

gabriel-brandt-117184-unsplash

 

Indiedays

Tammikuussa 2010 avautui Suomen ensimmäinen blogiportaali, Indiedays. Alusta kokosi yhteen maamme suosituimmat muotiblogit ja oli jotain ihan uutta ja jännää, kaupallinen alusta jonka bloggaajat saivat sivustolta palkkiota bloginsa pitämisestä.

En oikeastaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota Indiedaysiin muuten kuin ilmiönä, muotigenren blogit olivat minulle jotain kaukaista. Tunsin Indiedaysin blogeista vain Mou Moun, joka oli silmissäni jo jonkinlainen some-julkkis. (Olin ihan liekeissä kun Mou Mou joskus jätti blogiini kommentin..!).

Indiedaysin toimintaidea oli nerokas: koottiin yhteen suosittuja blogeja yhdelle sivustolle, ja sivustolle myytiin mainosbannereita. Koska blogit vetivät valtavasti lukijoita, myös mainokset saivat paljon näyttöjä. Yhteisön kautta oli myös mahdollista tehdä kaupallisia kampanjoita mainostahon kanssa.

Ystavakirjakuva_meikkilookkeja

Muotiblogien rinnalla pienet kauneusblogit eivät olleet kaupallisesti kiinnostavia, ja kaupallisuus minun genreni blogeissa oli yhtä kuin se, että joskus saattoi saada tuotteen testiin veloituksetta. En ollut Karkkipäivää perustaessani edes tullut ajatelleeksi, että bloggaamiseen saattaisi liittyä a) jotain kaupallista tai b) jopa ansaintamahdollisuus. Vuonna 2009 tällaiset asiat olivat aivan vauvan kengissä.

Hämmästykseni olikin suuri, kun keväällä 2010 sain sähköpostia Indiedaysin perustajalta ja toimitusjohtajalta Esa Suuriolta. ”Sinulla on mielenkiintoinen blogi. Olemme laajentamassa bloggaajajoukkoamme ja blogitarjontaamme ja keskustelisin mielelläni kanssasi tähän liittyen. Täydennämme Indiedaysin sisältöä kosmetiikkablogilla ja sinun blogisi on sellainen jonka haluaisimme.”

Sitä tunnetta en unohda. Olin samaan aikan kuin puulla päähän lyöty, hämmentynyt ja imarreltu. En ensin tiennyt miten suhtautua. Indiedays-portaali blogeineen tuntui olevan todella kaukana minusta, muotibloggaajat vaikuttivat jopa pelottavilta kun olivat niin ”kuuluisia”. Minä ja Karkkipäiväkö voisimme liittyä osaksi jotain sellaista..?

Karkkipaiva_banneri

Suostuin kuitenkin tapaamiseen ja loppu on niin sanotusti historiaa. Karkkipäivästä tuli Indiedaysin ensimmäinen kauneusblogi.

Olin osa Indiedaysin yhteisöä melkein kahdeksan vuotta, se on pitkä aika. Siinä ajassa tapahtui paljon; muotiblogien dominanssi hiipui ja yhteisö täyttyi monenlaisista lifestyle- ja perheblogeista. Alkuvuosien ”kuka ei kuulu joukkoon?” –tunteeni mureni ja pikkuhiljaa rentouduin, sain itseluottamusta ja kasvoin osaksi Indie-perhettä.

Indiedays_nostoja

Kasvun aika ja matkasiivet

Indiedays-vuosina Karkkipäivän kehitys oli huikeaa. Innokkaana tilastonissenä taltioin jokaisen kuukauden luvut Excel-taulukoihin ja saatoin seurata, kuinka blogin kävijämäärät kasvoivat vuosi vuodelta. Koska kävijämääristä ei puhuttu avoimesti, en osannut verrata lukuja muihin blogeihin enkä pystynyt arvioimaan, onko blogini niin sanotusti suuri. Olin joka tapauksessa iloinen siitä, että yhä useampi vaikutti löytävän blogini.

Aloin tienata blogilla yhä paremmin, ja tulot kasvoivat ensimmäisen vuoden taskurahoista merkittäväksi sivutuloksi. Tuohon aikaan tulot eivät olleet erityisen riippuvaisia sisältöyhteistöistä vaan niitä kertyi mukavasti portaalin myymien mainosbannerien tuoman potin kautta. Käytännössä saatoin kirjoittaa blogiani samaan tyyliin kuin ensimmäisenä vuotena, solmimatta sopimuksia kaupallisista kampanjoista. Tulot tulivat passiivisesti mainosbannerien kautta.

Indiedays-yhteisön ohella suurin yksittäinen kävijämääriin vaikuttanut tekijä on sisällön laajentaminen matkailuun.

Se hyppy oli yksi jännittävimpiä ja pelottavimpia blogini aikana.

jakob-owens-99603-unsplash

Halusin syksyllä 2012 toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja lähteä yksin pitkälle reppureissulle maailmalle.

Sain töistäni matkaa varten virkavapaata, joka kuitenkin odottamatta viime hetkellä kutistettiin alle puoleen alun perin luvatusta. Jouduin tekemään nopean päätöksen. Tekisinkö reppureissuni lyhyempänä versiona ja jäisin hyvään, vakituiseen työpaikkaani? Vai lähtisinkö toteuttamaan todellista haavettani pidemmästä reissusta, mikä tarkoittaisi irtisanoutumista ja epävarmaa taloudellista lähitulevaisuutta?

Valitsin jälkimmäisen. Koska tienasin blogilla jo sen verran että saisin ainakin vuokran maksettua, päätin uskaltaa heittäytyä ja luottaa siihen, että pärjäisin taloudellisesti sen aikaa kunnes löytäisin matkan jälkeen uuden työn. Lisäksi jäin kosmetiikkamyymälään ”tarvittaessa kutsuttava” –sopimuksella, ja saisin siitä vielä vähän lisätuloja. Tuntui hyvältä kun ei tarvinnut ihan kokonaan sulkea myymälän ovia.

idSerifos_IMG_5737_2

Lähdin matkalleni. Samalla Karkkipäivä oli kokeva suuren, vaikkakin väliaikaisen muutoksen: pesunkestävä kosmetiikkablogi muuttuisi kolmen kuukauden ajaksi matkailuaiheiseksi. Lisäksi lähes päivittäinen julkaisutahti tulisi hidastumaan merkittävästi. Tiesin, että se oli suuri riski, mutta unelmani toteutus oli nyt prioriteetti. Ehkä saisin lukijat takaisin matkan jälkeen..?

Blogiscenessä oli, ja on varmaan edelleenkin yleisesti tiedossa, että blogin aihepiirin yhtäkkinen dramaattinen vaihtaminen johtaa yleensä suosion laskuun. ”Pidä punainen lanka, älä muuta blogin tyyliä liikaa”, näin kuului suosiostaan välittävän bloggaajan kultainen ohje. Ja nyt minä olin luopumassa langastani koko syksyn ajaksi.

Jännitti niin kamalasti.

Sanni_Albania_Gjirokastra_IMG_4108

Lopputulema oli se, että kun palasin matkaltani, lukijakuntani oli päinvastoin kasvanut. Se oli kasvanut paljon.

En tietenkään voi tietää, vaikuttiko muutokseen juuri reissuirtiottoni vai jokin muu seikka blogosfäärissä, mutta seikkailtuani Kreikan saarilta Albaniaan ja sardinialaisen Couchsurfing-lähentelijän kauhusohvalta Manhattanin pilvenpiirtäjien syliin, blogini oli saavuttanut kävijämäärällisesti ja arvostuksellisesti pisteen, että siitä tuli minulle täysipäiväinen työ. Tai toisin ilmaistuna: siitä oli muodostunut sisältökokonaisuus, jonka tuottamisesta minulle oltiin valmiita maksamaan täysipäiväistä työtä vastaava palkkio.

Reissuani seuranneena kesänä Indiedays tarjosi minulle uutta, parempaa sopimusta.

Alkoi uusi aikakausi.

arnel-hasanovic-375269-unsplash

Euforia ja uupumus

Olemme vuodessa 2013.

Olin iloinen ja ylpeä saavutuksestani, mutta samalla tunsin pienten huolen tunteiden nostavan päätään.

Olin jo aikaisemmin havainnoinut internet-ympäristön ja hitaista harrastuksista luopumisen negatiivisia vaikutuksia itseeni, ja jos blogista muodostuisi pääasiallinen tulonlähteeni, oli selkeänä vaarana yhä vain kasvava ajankäyttö internetin ja tietotekniikan parissa. Netti ja sosiaalinen media olivat minulle jo nyt selvästi addiktoiva substanssi. Oliko tämä siis viisas tie?

Huolenaiheet tiedostaen jatkoin kuitenkin.

Vahvin tunne sanoi, että totta kai minun tuli nyt satsata täysillä – olin onnistunut vailla mitään suunnitelmallisuutta kääntämään harrastuksen tuloa tuottavaksi toimeksi jolla saatoin elättää itseni. Kuka jättäisi tällaisen tilaisuuden käyttämättä? Koin, että minulla oli käynyt ihan satumainen tuuri ja leijuin onnen sfääreissä. Tässä minä kirjoittelin purkeista ja chihuahuoista ja maarianhaminalaisen vuokrahuoneiston plyysisohvasta – ja joku taho halusi maksaa siitä. Ja vielä aika hyvin.

 

Siispä jatkoin. Tämähän oli fantastista. Nyt minulla oli kaikki päivän tunnit aikaa kirjoittaa.

Kirjoitin paljon. Koska kirjoittaminen on tosi hauskaa, sitä teki mielellään. Minulla oli jatkuvasti enemmän aiheita kuin ehdin työstää ulos.

Vuodessa on 365 päivää, ja vuonna 2013 kirjoitin 397 postausta – enemmän kuin yhden päivässä. Sama tahti jatkui seuraavana vuonna – 389 postausta. Ja sitä seuraavana – 343 postausta.

Karkkipaiva_Indiedays_vuodet

Aihepiirit laajenivat ja blogi alkoi kehittyä yhä enemmän lifestyle-blogin suuntaan. Kirjoitin ripsivärien rapinasta, itsetunnosta, parfyymien tuoksunuoteista, siitä kun liikunta vituttaa, pakastekalaresepteistä, budjettimatkailusta Kreikan saarilla, ikävästäni kun sisareni oli kaukana. Kirjoitin tyylittömyydestä, trikoopaidoista, hainhammasklipseistä ja kookospuurosta. Illalla nukkumaanmennessä odotin jo että olisi aamu, saisin keittää kahvia ja avata koneen keittiön pehmeässä hämärässä.

Aamut olivat lempiaikaani.

rawpixel-com-561415-unsplash

Vuonna 2016 blogini oli suositumpi kuin koskaan ja minä väsyneempi kuin koskaan.

Olin seitsemän vuotta tehnyt jotain, joka oli ihan sairaan hauskaa ja antoisaa. Samalla olin luopunut jostain olennaisen tärkeästä: muusta ajasta.

Olin antanut blogin tulla saumattomaksi osaksi elämääni, ei ollut blogiaikaa ja sen ulkopuolista aikaa. Saatoin ulkoisesti tehdä muuta, olla luontopolulla, ravintolassa, taidemuseossa, – mutta missä tahansa olinkin, mietin blogia ja ideoin uusia postauksia. Minusta oli ihan perusteltua, että oli näin. Blogihan oli elämäntapani.

Sain yhä useammin kuulla läheisiltäni; ”Kuuntelitko edes mitä äsken sanoin..?” ”Tunnut olevan jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä”.

Kuulin mitä muut sanoivat ja tiedostin ongelmat itsekin, mutta oli valtavan vaikea myöntää, että niin ihanalla tekemisellä kuin blogin kirjoituksella saattoi olla myös huonoja vaikutuksia. Yritin keksiä keinoja joilla hallita somessa ja blogin parissa vietettyä aikaa. En onnistunut.

mink-mingle-53274-unsplash

Erityinen ongelma olivat numerot; olin addiktoitunut lukuihin. Seurasin tilastoja jokainen päivä ja jos en saavuttanut tavoitettani, kirjoitin lisää. Halusin nähdä lukujen vain kasvavan.

Keväällä 2016 istuin mökin saunassa ja sanoin ensimmäistä kertaa ääneen: olen tosi väsynyt. Minun on pakko lopettaa lukujen tuijotus. Minun on pakko hidastaa.

Heinäkuussa matkustimme Ranskaan juhlimaan ystäväni häitä. Hotellin aamiaisella Pariisin lentokentällä tein puhelimeeni muistiinpanon. Siinä luki: ”Vietän liian paljon aikaa netissä. Haluan olla enemmän läsnä läheisilleni.”

Blogitauko nousi ensimmäisen kerran ajankohtaiseksi.

Sveitsi_KleineScheidegg_IMG_6341

Häiden jälkeen matkasimme Sveitsiin. Alppien vaellusreiteillä annoin pääni tyhjentyä ja väsymys alkoi vihdoin hellittää. Annoin otteen heltyä.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en katsonut blogin tilastoja kuukauden aikana kertaakaan.

 

Latautuminen ja uusi blogikoti

Akut latautuivat ja syksyllä tunsin toipuneeni. Olo tuntui taas omalta itseltä. Kävin lukijoiden kanssa Madará-vierailulla Riiassa ja lähdin syyskuun koittaessa tuttuun tapaan Kreikkaan. Mieli oli hyvä ja kevyt, eikä blogitauko tuntunut enää tarpeelliselta. Päinvastoin, kuplin taas uutta intoa ja energiaa.

kauneus_ja_terveys_img_4222

Tätä energiaa toi muun muassa uusi blogikoti – olin kahdeksan vuoden jälkeen pakkaamassa Karkkipäivän kasaan ja muuttamassa Indiedaysilta A-Lehdille. Kalevan ostettua Indiedaysin portaalissa tapahtui muutoksia, joiden seurauksena osa indieläisistä, minä mukaan lukien, koki alustanvaihdon ajankohtaiseksi.

Kauneus & Terveys –lehti oli osoittanut kiinnostusta Karkkipäivää kohtaan jo aiemmin, ja muutto aikuisempaan blogikotiin tutun lehden siipien alle oli kutitellut mielen pohjalla viime vuodet. En ollut enää ”nuorisobloggaaja” vaan kohta 4-kymppinen kauneudesta ja hyvinvoinnista kirjoittava lifestyle-bloggaaja.

Hetki uudelle blogikodille oli oikea.

jazmin-quaynor-392995-unsplash

Uuden alun myötä aloin muuttaa asennettani ja toimintatapojani. Ensimmäiseksi aloin opetella numeroista luopumista. Se on myönnettävästi ollut vaikeimpia paloja, mutta hyvän ”shokkikäsittelyn” tehtävään antoi blogiosoitteen muutoksen mukanaan tuoma kävijämäärien vääjäämätön (joskus hetkellinen, joskus pidempiaikainen) putoaminen.

Oli tavallaan hyvää ”terapiaa” tilastofriikille opetella suhtautumaan blogiinsa uudella tavalla muuttuneiden kävijämäärien kautta. Oivalsin, että olin jo vuosia identifioinut blogin menestymisen vahvasti lähes pelkästään numeroihin ja käyttänyt niitä suosion ja laadun mittana. Paljon kävijöitä –> teen varmasti laadukasta työtä. Vaikka yhtä lailla asiaan vaikuttaa myös määrä: paljon postauksia –> paljon kävijöitä.

nick-hillier-339049-unsplash

Numeroaddiktiosta irtautuminen on ollut hidasta, joskin koko ajan eteenpäin menevää työtä.

Nyt tunteeni on se, että valitsen laadun mittariksi mieluummin hyvän sisällön, ja parasta sisältöä voin tuottaa paremmalla omalla hyvinvoinnilla. Siihen kuuluu myös hitaampi kirjoitustahti.

Ensimmäinen vuosi K & T:llä sujui mukavasti ja kotiuduin A-Lehdille nopeasti. Viihdyn ja koen, että olen nyt rauhallisemmassa ympäristössä joka tukee suuntaani lempeämmästä tahdista. Tunnen kiitollisuutta mahdollisuuksista joita olen saanut. Täällä on hyvä porukka joka koostuu niin ihanista kanssabloggaajista kuin A-Lehtien tiimistä. Saan olla oma itseni ja meidän bloggaajien yksilöllistä tyyliä kunnioitetaan.

Sanni_Ahvenanmaa_IMG_9118

Helmikuussa oli kuitenkin aika pysähtyä. Kerroin että olin uupunut, en saanut asioita tehtyä loppuun ja jatkoin kamppailuani keskittymisvaikeuksien kanssa.

Jäin vihdoin tauolle, joka olisi pitänyt ottaa jo aikaa sitten. Vaikka olin viime vuoden ajan hidastanut, en ollut hidastanut tarpeeksi – avainsana oli pysähtyminen. Minun piti mennä kokonaan pois ympäristöstä jossa olin vaikuttanut viimeiset yhdeksän vuotta, jotta sain siihen ja tekemiseeni uuden perspektiivin.

 

Läksy

On tärkeää pystyä myöntämään, jos jokin asia muodostuu ongelmaksi eikä sitä hallitse. Kohtuus ja tasapaino on hyvä pitää mukana kaikessa. Olen helposti addiktoituva luonne ja teen minulle mieleisiä asioita äärilukemissa; ei riitä että on 5 kirjaa lainassa kirjastosta, niitä pitää olla 105. Ei riitä että on 10 kirjeystävää, niitä on 45.

Jos olisin kiinnostunut puutöistä, olisin varmaan se tyyppi joka aamuyöllä havahtuu siihen ettei ole muistanut syödä koko päivänä vaan on tauotta nikkaroinut uutta meikkiensäilytyshyllystöä.

charisse-kenion-596293-unsplash

Internet ja etenkin sosiaalinen media on minulle addiktio ja selvästi olen ”tehnyt” niitä liikaa. Mutta niillä on myös mielettömän hienot puolensa ja netti on tuonut muassaan paljon fantastisia asioita, en halua pyyhkiä pois niistä mitään.

Olen saanut internetistä ystäviä, tukea, tietoa, jopa työmahdollisuuksia. Olen saanut ilahduttaa muita ihmisiä, olen voinut auttaa toisia pienten meikkivinkkien kautta aina lomamatkan järjestelyyn. Olen saanut lukijoilta palautetta joka on vetänyt kyyneliin ilosta ja liikutuksesta. Mutta digikoukun negatiivista puolta ei voi kiistää, ja sille on tehtävä jotain.

Tauon aikana ymmärsin viimein, miten asian kanssa toimia. Turhaan olen miettinyt ratkaisuja siihen, miten voisin järjestää päivittäisen nettiaikani niin, että se olisi järkevää ja harmonista. Vastaus on kunnon etäisyyden ottaminen, ei kellonaikarajoitteissa rämpiminen.

Uskon, että vain riittävät tauot auttavat säilyttämään tasapainon. Tekee hyvää välillä levätä ja palautua digitaalisen ympäristön ylistimulaatiosta. Olla täysin poissa näiden ärsykkeiden vaikutuspiiristä useita päiviä, ei vain yöunien tai iltapäivän verran.

parker-whitson-511387-unsplash

Palautumiseen auttaa hidas tekeminen ja ympäristö kuten sohva ja kirja tai metsäinen lenkkipolku. Se, kun ei voi tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Kun malttaa sulkea kymmenet samaan aikaan huomiota vaativat ärsykkeet ulkopuolelle ja rauhoittua jopa täyteen tekemättömyyteen, sillä on mieletön voima. Mielessä kimpoilevat asiat konkreettisesti lakkaavat lepattamasta ja laskeutuvat aloilleen. Tulee hiljaista.

Hitauden vastapainona on sitten taas ihanaa omistautua vauhtiympäristölle ja klikkailla vinhasti niin että näppis kuumenee. :)

Tästä eteenpäin pidän välillä päiviä tai tarpeen vaatiessa viikkojakin digilomaa. Jos minusta ei joskus hetkeen kuulu, niin kuuluu sitten taas jonkin ajan kuluttua. :)

Toivon ja uskon, että tämä on minulle toimiva tapa ”harrastaa nettiä”. Ja jatkaa Karkkipäivää sillä innolla ja rakkaudella, kuin aina.

Kiitos kun luitte tarinani ja kiitos niin uusille kuin vanhoillekin lukijoille. Tästä jatketaan.

.

Kuvat: Sanni ja Unsplash

Kommentit (103)
  1. Mahtava,rehellinen ja avoin kertomus Sanni.
    Pysähtyminen on selvästi tehnyt hyvää sinulle!
    Me lukijat jaksamme kyllä odottaa blogitekstejäsi montakin päivää.

    1. <3 Kiitos Katja :)

  2. Ihanaa kuulla että olet tehnyt rauhan itsesi kanssa ja löytänyt oikealta tuntuvan tavan elää niiden asioiden kanssa joita rakastat ja joilla haluat täyttää elämäsi.

    Olen lukenut blogiasi vuosia, melkein alusta saakka. En minä ainakaan edes odota että postauksia pitäisi tulla joka päivä. Tulee kun tulee, luen ilolla sitten kun luettavaa on. Blogifeedissäni on sen verran monta blogia, että en todellakaan toivo että jokainen päivittyy joka päivä. Nyt jo menee liikaa aikaa verkossa ja olen karsinut pois paljon sellaisia blogeja mistä en koe saavani mitään. Karkkipäivän pidän mielelläni lukulistalla ja olen iloinen että olet päättänyt jatkaa. Hali ja peukku!

    1. Kiitos satu! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *