Kaipuu fleece-hupparin alla

Katselin hiljattain vanhoja kuva-albumeita tietokoneellani ja löysin mm. tämän kuvan vuoden 2015 Indiedays Awardsista.

Tämä on mun mielestä pähein look, joka mulla on koskaan ollut. (Sen loi kampaajaystäväni Leena, joka vastasi monista blogigaala-aikojen hiustyyleistäni.)

Vanhat kuvat erilaisista juhlalookeista virittivät pitkästä aikaa hereille alemmuuskompleksini tyyliin – tai pikemminkin sen puutteeseen – liittyen. Olen kirjoittanut tästä lukuisia kertoja blogin historian aikana. Ja täällä se tunne yhä kutittelee osana mun itsetuntoa vielä 4-kymppisenä.

Olen ihan tyytyväinen itseeni, mutta samalla koen jatkuvasti, että olen jollain tapaa vääränlainen erilaisissa tilanteissa. Ikäänkuin mun pitäisi koko ajan vaihtaa roolia ollakseni hyväksytty. Tai: tunteakseni oloni hyväksytyksi. Tässä on vissi ero. Järkeni uskoo, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen, mutta tunnepuoli viestii toisin.

Minulla on aika lailla pysyvästi epämukava olo olemukseni kanssa muissa kuin perusarkeen liittyvissä tilanteissa.

Ehkä siksi viihdyn niin paljon mökillä, jossa ”habitus-koodiin” kuuluu verkkarit ja virttyneet paidat. Mökillä kukaan ei ihmettele, miksei mulla ole käsilaukkua tai hiukset laitettuina.

Perustyylini ja tapani olla kiteytyy kaiketi sanaan luonnonlapsi. Poislukien meikkaus, se ei ehkä niin sovi ajatukseen luonnonlapsesta.

Joka tapauksessa, en ole koskaan ollut kiinnostunut muodista tai siitä, että harkituilla toimenpiteillä loisin itsestäni tietyn tyylisen. En osaa tätä oikein selittää, mutta lähestulkoon vihaan esimerkiksi vaatteiden ostoa. Vaatteet ja asusteet ovat mitä suurinta epämukavuusaluettani.

Kaikkein eniten viihdyn retkeily- ja ulkoiluvaatteissa. Ne ovat mukavan tuntuisia päällä ja jollain tapaa anonyymeja, eivät määrittele tyyliä. Ne ovat kuin vaatteiden ”sukupuolineutraali” genre.

Mulla on tyyliin kaksijakoinen suhde:

en jaksa yhtään käyttää aikaa näyttääkseni tietynlaiselta, mutta samalla kuitenkin aika ajoin toivon, että olisi toisin. Ja haaveilen siitä, että mulla olisi stailisti, oma palkattu ”Leena”, joka toisi mulle pari kertaa vuodessa uusia kivan näköisiä vaatteita ja fiksaisi mut kuntoon erilaisiin tilanteisiin tuulipukutakkien tuolla puolen. Ja laittaisi välillä mun hiukset toisella tavalla. 🙏🏻

Kun mietin asiaa, niin mulla on ihan aina aikuisuudessa ollut tyyli-alemmuuskompleksi. Teini-ikään se ei kuulunut, vaan syntyi vasta myöhemmällä iällä. Ehkä liittyen myös odotuksiin, joita ”aikuiseen” suunnataan. (Tai siis joita kuvittelen aikuisuuteen tai tiettyihin  aikuisuuden ilmentymiin suunnattavan.)

Ylipäänsä minua mietityttää se, millaisia ”normeja” mieleni tuntuu erilaisiin asioihin liittävän. Normeja, joille tavallaan on kulttuurillinen peruste, mutta joiden ei silti tarvitse eikä kuulu olla mikään sabluuna sille, miten ihmisen kuuluisi olla. Vaikka käsitän koko homman naurettavuuden, silti mulla on huono olla, jos en mielessäni täytä oletettua normia. Yksi klassinen esimerkki on naisiin usein liitetty kiinnostus muotia ja kaikenlaista naisellista kohtaan. Erityisesti tänä päivänä tämä ”oletus” alkaa olla vanhentunut, mutta silti minusta yhä tuntuu, että olisin jollain tapaa hyväksytympi ja öh, ”parempi”, jos olisin tällainen nainen. Simppelisti: minusta tuntuu, että mun pitäisi jotenkin selitellä tai puolustella itseäni, koska en esimerkiksi ole kiinnostunut käsilaukuista ja kannan nykyään kamojani repussa tai kangaskassissa.

Johtuvatko nämä tuntemukset mun omasta lähiympäristöstä kuten ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä ja työstä jota teen, vai laajemmin koko minua ympäröivästä kulttuurista..? Välillä kieltämättä mietin, tuntisinko näin, jos olisin koko elämäni asunut muiden ”tuulipukutyyppien” kanssa ja päätynyt töihin alalle, jossa ei ole odotuksia tietynlaisesta ulkonäöstä..?

Oli miten oli, huomaan ihailevani ihmisiä, joilta erilaisten roolien vaihtelu sujuu vaivatta. Nimenomaan tyylillisten roolien. He ovat ulkoisesti yhtä lailla kotonaan ja mukavuusalueellaan niin iltapukujuhlissa, mökkiaskareissa kuin työhaastattelussa. Joka tilanteeseen löytyy puku ja kampaus.

Minullekaan ei ole ongelma olla eri rooleissa ja olen innostunut hyvin eri tyylilajin asioista. Minulle maittaa yhtä lailla viiden tähden elämys fine dining -ravintolassa kuin patikkaretki suolla. Ongelmani vain on se, että mieluiten tekisin kaiken fleece-hupparissa.

Ja se taas saa mut tuntemaan itseni vääränlaiseksi.