*itutuksen lyhyt oppimäärä

Haluan jakaa tämän ISOLLA koska ei samperi helpota!! Kun joku *ituttaa eikä meinaa tulla mitään niin siitä on pakko lopulta päästä huutamaan niin että naapurikunnissa soi! Se tunnetusti aina auttaa. Edes vähän.

 

Olen harrastanut salitreeniä yhdeksän vuotta. En pidä liikunnasta, kuten olen täällä aiemmin kertonut. Käyn salilla, koska se on minulle hyväksi. Elämässä on asioita joita on vain tehtävä, miellyttivät ne tai eivät.

Kroppa ja mieli kiittävät vanhuksena.

Koko yhdeksän vuoden aikana liikuntaharrastus ei ole tuntunut niin vaikealta kuin viimeiset kaksi kuukautta. Joka viikko vain pahenee. En tajua mikä minua oikein vaivaa! Salille meno on niin vastenmielistä että saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan treenikassin kouraan ja vaatteet niskaan. Ja kun salille saakka pääsee, ei treenistä meinaa tulla yhtään mitään. Painot ovat tippuneet joissain liikkeissä jopa puoleen ja sarjat jaksan hädin tuskin läpi.

Sain marraskuun alussa uuden ohjelman. Sekin *ituttaa. Siinä on liikkeitä joista en pidä. Olo on kuin 4-vuotiaalla tarhalapsella. Tekisi mieli heittäytyä lattialle, takoa nyrkillä jumppamattoa ja huutaa ”enhaluaenhaluaenhalua…!”

Yritän löytää uuden vuoden lupaustensa salille saattelemien kinkunsulattelijoiden joukosta yhtä kärsiviä olemuksia, toverisieluja. Katson vetoavasti pallon päällä vatsarutistusten kanssa ähisevää tätiä. Ei, en saa takaisin ”tiedän-miltä-susta-tuntuu” -katsetta. En keneltäkään. Eikö kellään täällä kulje reeni niin päin peetä kuin mulla…? Haloo, kai jotain muutakin teistä *ituttaa..??

Yksi liikkeistä mistä en pidä on lonkan ojennus taljassa. Blondiaivot: ”Ei saamari että väsyttää vaihtaa tätä *elkkarin nilkkaremmiä jalasta toiseen, tämmöseenkin menee ihan turhaa aikaa…”

Vasta kuukauden kuluttua välähti. Kuules blondi, niitä nilkkaremmejä on salilla useampikin. Laita hyvä ihminen remmi kumpaankin nilkkaan niin ei tarvitse mutristella joka sarjan välillä ja vetää teatraalisia remminvaihtohuokauksia.

Aivot vissiin pikkuisen seis.

Menee vähän nopeammin lonkan ojennukset nyt siis.

Mutta silti tekee mieli pahoinpidellä laitetta joka kerta kun kohdataan.

En tiedä mitä tällä postauksella halusin sanoa. Tai tiedänpäs. Haluan kuulla että teitä on muitakin. Jotka revitte itsenne liikuntaharrastukseen päivästä ja viikosta toiseen vaikka välillä tekee niin vaikeaa ettei tosikaan. Koska vielä tyhmempää on luovuttaa. Liikunta on yksinkertaisesti jotain joka vain kannattaa.

Nyt tekisi hyvää kuulla että joku muukin on päässyt tällaisen mielettömän jumin läpi. Ymmärrän parin viikon väsymykset mutta mun tilanne on jatkunut jo syksystä saakka. :(

Liikunnan ei tarvitse olla hauskaa, mutta ei sen nyt sentään tarvitsisi *ituttaa.

. . .

Edit. Huomaan kommentteja lukiessani, että olisi ollut hyvä tarkentaa tässä jutussa että kuntosalitreeni on kaikista kokeilemistani liikuntalajeista minulle se mieluisin. Lajin vaihtaminen ei siis taida tässä ongelmassa auttaa… :/ Ryhmäliikunnasta en ole onnistunut innostumaan pysyvästi, tunteihin liittyvät kellonajat ja ryhmän aiheuttama ”paine” saavat käynnit lopulta aina hiipumaan. Toiset ihmiset vain kokevat ryhmäliikunnan pelottavana, minä kuulun harmillisesti heihin. :/ Hathajoogassa käyn kerran viikossa, mutta sen lasken enemmänkin rentoutumiseksi ja kehonhuolloksi kuin varsinaiseksi kuntoliikunnaksi.

P.S. Vastailen kommentteihin huomenna, kiitos tosi paljon kaikille jotka ovat halunneet sanoa jotain..! Mutta yhteisesti voin nyt kaikki illan aikana tulleet kommentit läpilukeneena sanoa, että niin itsestäänselvältä kuin lajin vaihto tässä tilanteessa tuntuisi, se on minun liikuntahistoriallani sangen epätodennäköinen pelastus. Sali kun on aina ollut se ainoa joka on jaksanut kiinnostaa ja motivoida edes sen tarvittavan määrän. Se on tuntunut siltä ”minun lajilta”, se sopii minun luonteelleni ja on pysynyt mukana vuodesta toiseen. Kaikki muu liikunta on aina jäänyt.

Ilmeisesti tauko olisi nyt sitten se vastaus.