Karkkipäivä
Karkkipäivä

Itsetunnosta ja sen esiintuomisesta

Olen tässä miettinyt asiaa, joka taas nosti päätään sunnuntaisen postauksen kommenteissa.

Nimittäin itsetunto, minäkuva – ja sen esiintuominen. Ennen kaikkea suhde omaan ulkonäköön.

28032014_minakuva

Jos tuot itsesi esiin myönteisesti, annat ymmärtää että arvostat itseäsi ja tykkäät vielä peilikuvastasikin – olet omahyväinen. Jos tuot esiin negatiivisia kokemuksia itsestäsi – olet itsetunto-ongelmainen huomionkerjääjä.

Pitäisi olla hyvä itsetunto, sitä arvostetaan. Kuitenkaan itseään ei saa kehua. Eikä liioin haukkua.

Pahoin pelkään, että kyseessä on kulttuurisidonnainen asia ja tämä liittyy nimenomaan suomalaisuuteen. Vai pitävätkö esimerkiksi ruotsalaiset kynttiläänsä vakan alla..?

Mitä oikein pitäisi tehdä? Miten tuoda esiin hyvä itsetunto korrektilla tavalla? Missä kulkee kultainen keskitie?

28032014_minakuva2

Heh. Tajusin juuri postauksen kuvitusta etsiessäni, että satun kirjoittamaan tätä tekstiä tasan vuosi edellisen itsetuntopostaukseni jälkeen. Muistattehan sen reisikompleksi-ynnä-muu-jauhannan joka ”ristiinnaulitsi” minut joidenkin lukijoiden silmissä a) pahimmanlaatuiseksi huomionhakuiseksi kehujen kerjääjäksi, b) syömishäiriöiseksi, c) muuten vain egoistiseksi turhanvalittajaksi.

Jos taas tekisin tänään postauksen siitä, kuinka kauniita viikkoja kevääseeni on mahtunut, kuinka hyvä ruoka ja ystävät tekevät minut onnelliseksi, kuinka peilistä katsoo nainen josta tykkään ja kuinka ihanaa elämää ylipäänsä saan elää, saisin todennäköisesti kommenttivyöryn siitä kuinka kehtaan lesoilla hyvinvoinnillani ja tarvitseeko sitä onneaan nyt korostaa kun ”Afrikassa kuolee lapsia nälkään”.

Niin. Missä on se keskitie?

P.S. Kommentteja luettuani haluan vielä korostaa, että postauksen tarkoituksena ei ollut ”nurista” siitä, että miksi juuri minulle jätetään tietyntyyppisiä itsetuntokommentteja (vaikka itseäni jutussa esimerkkinä käytänkin), vaan pohtia ihmisten suhtautumista yleisellä tasolla. ”Onpas leso” tai ”Kylläpä kerjää huomiota” –tulkintojen kohteeksi eivät joudu vain bloggarit tai muut itsestään julkisesti puhuvat, vaan kuka tahansa jonka itseään koskeva viestintä – oli se sitten arvostavaa tai väheksyvää, on kuulijan mielestä vailla perusteita. Tai muuten vain tarpeetonta.

Muutama kommentoija on pukenut sanoiksi sen mitä itsekin ajattelen – elämään mahtuu niin hyviä ja huonoja hetkiä sekä hyviä ja huonoja kokemuksia itsestä – ulkonäköön ja elintasoon katsomatta, ja kaikesta pitää saada voida puhua. Se, että jollain ”aina menee vielä huonommin” ei mielestäni voi olla perustelu sille, ettei myös negatiivisia tuntemuksiaan saa käsitellä julkisesti.

Kommentit (58)

  1. Maa

    Kiitos, blogistasi. Taidan kommentoida ensimmäistä kertaa. Meilläpäin ei liikaa kehuta tai kommentoida ainakaan hyvistä asioista. Haluan kannustaa sinua tässä elämäsi vaiheessa jatkamaan varsinkin blogisi kanssa aiheissa, jotka ovat erittäin, sanoisinko naisellisia :D

    Oli kyse itsetunnosta, selluliitistä, meikkaamisesta, terveydestä, älykkyydestä tai miehistä ja lukemattomista muista asioista, niin kokemukseni mukaan nainen voi kokea asiaan liittyvän aiheen ahdistavana tuskana tai iloisen virtaavana energiana. Keskitietä ja tasapainoa minäkin etsin joka päivä. Parhaita hetkiä ovat ne, kun en etsi ja vaadi, vaan otan vastaan elämän ja koitan suhtautua kevyemmin, irti päästäen pakoista. Itseluottamus on vaikea asia, kun arvostaa vaatimattomuutta. Itseään tulee ajateltua usein muiden silmien kautta, vaikka voisi luottaa omaan kykyynsä toimia oikein. Kuuntelisi omia toiveitaan ja voisi toimia mielihyvän kautta, eikä pelon.

    Tarkoitan sanoa, että epävarmuuksien ja pelkojen tunnistaminen on yksi helpottava tieto, kun sen tiedon ymmärtää. On mahdollista, että on vain itse negatiivinen, eikä epävarmuudelle ja pelolle ole kyseisenä hetkenä mitään syytä. Ihminen ei vain käskystä pysty muuttamaan huonoa tuulta hyväksi. Eikä tieto voita tunnetta. Mutta elämään kuuluu epävakaus, suru, vaikka ei olisi mitään syytä. Sillä on myös syytöntä hymyä.

    Zemppiä viikonlopppuusi. Olisihan se mahtavaa olla vain onnellinen. Vai olisiko se sama asia, kuin joulu joka päivä? :)

    • Sanni

      Olipa hyvin kirjoitettua pohdiskelua, kiitos Maa! :) Luin kommenttisi ajatuksella useamman kerran.

      Parhaita hetkiä ovat ne, kun en etsi ja vaadi, vaan otan vastaan elämän ja koitan suhtautua kevyemmin, irti päästäen pakoista. Itseluottamus on vaikea asia, kun arvostaa vaatimattomuutta. Itseään tulee ajateltua usein muiden silmien kautta, vaikka voisi luottaa omaan kykyynsä toimia oikein. Kuuntelisi omia toiveitaan ja voisi toimia mielihyvän kautta, eikä pelon.

      Näin on, tosi hyvin sanottu.

      • Maa

        Kiitos kiitos, joukossa hyvyys tiivistyy, vai kuinka se meni :)

        Lämpenen hitaasti ja harvoille blogeille, mutta sinun blogisi on just epätäydellisen täydellistä luettavaa. Olet aidosti ja rohkeasti esillä. Täällä saa vertaistukea ja rokeutta omaankin elämääni.

        Vertaistukea näppyjen hoidosta toisenlaiseen henkiseen hyvinvointiin. Tsemmppiä viikkoon, toivottavasti kirjoittaminen ja tämä blogi on kutsumuksesi vielä pitkään. Huikeaa ajatella, että olet saanut tästä työtä.

  2. Elisa

    Minusta ei tunnu että muuallakaan olisi hirveästi tapana toitottaa tyytyväisyyttä omaan itsetuntoon. Sen asenteen kyllä huomaan suomalaisissa, että elämästä ei kuulu nauttia, tai että onnellisuus on joku poikkeustila joka voi hetkellä minä hyvänsä kadota.
    Minusta hyvästä itsetunnosta ei tarvitse tehdä numeroa, vaan se tulee tavallaan ilmi sitten kaikessa mitä tekee tai miten suhtautuu muihin. Huonosta itsetunnosta taas kertoo se, että tarvitsee muille todistella miten hyvin menee, tai itsensä vertailu muihin.
    Toki saa jakaa muiden kanssa ilon aiheet, mutta sellainen ylisanoilla hehkuttaminen tuntuu teennäiseltä. Oman ulkonäön kommentointi kumpaan tahansa suuntaan tuntuu minusta aina vähän oudolta.
    Vertaan nyt vain omaan asuinmaahani, joka on tunnettu rennosta ja iloisesta ilmapiiristään.

    • Sanni

      Minusta ei tunnu että muuallakaan olisi hirveästi tapana toitottaa tyytyväisyyttä omaan itsetuntoon.

      Ei varmaan toitottaa, mutta se näkyy asenteesta. Eivätkä kanssaihmiset jossain toisessa kulttuurissa koe sitä ärsyttävänä tai että se olisi heiltä pois jos joku ei peittele hyvää itsetuntoaan vaan antaa sen näkyä käytöksessään ja olemuksessaan.

      Sen asenteen kyllä huomaan suomalaisissa, että elämästä ei kuulu nauttia, tai että onnellisuus on joku poikkeustila joka voi hetkellä minä hyvänsä kadota.

      Näin on, ja itse asiassa myönnän sortuvani tuollaiseen ajatteluun joskus itsekin… Tai en nyt ihan niin vahvasti ettäkö kokisin ettei elämästä kuulu nauttia, mutta välillä jos/kun onnellista vaihetta kestää oikein pitkään huomaan alkavani odottaa että pianhan tämän on loputtava tai jotain täytyy tapahtua joka rikkoo onneni sillä eihän näin hyvän olon kuulu olla jatkuva olotila…. Vaikka hyvänen aika tottakai se voi olla sitä, ja on aivan fantastista jos niin on! :)

      Minusta hyvästä itsetunnosta ei tarvitse tehdä numeroa, vaan se tulee tavallaan ilmi sitten kaikessa mitä tekee tai miten suhtautuu muihin.

      Samaa mieltä.

  3. Mohn

    Mun piti kommentoida sitä sunnuntaista postausta, että kun luin sitä ja katselin valokuvia sinusta lapsena niin ajattelin, että oletpas ollut kaunis lapsi. Sitten pääsin kohtaan jossa kerroit ajattelevasi, että olit ruma lapsi ja jotenkin hämmennyin. Enkä sitten kommentoinut mitään.

    Minäkin koin lapsena ja varhaisteininä olevani ruma. Kokemus oli hyvin todellinen ja vahva. Enkä todennäköisesti todellisuudessa ollut yhtään ruma lapsi muiden kuin itseni mielestä. En osaa sanoa miksi koin itseni rumaksi. Sitten jossain vaiheessa teini-ikää tajusinkin olevani kaunis. Jonkinlainen tosielämän ruma ankanpoikanen siis. :-D

    Kyllä se on tämä meidän kulttuurimme joka aiheuttaa tuota postauksessasi kuvaamaasi kieroutunutta ajattelua. Itse olen yrittänyt kasvattaa lapseni niin, että he saavat kehuja silloin kun on kehujen paikka eikä niin, että torumiset ja muut negatiiviset asiat ovat ainoat jotka sanotaan ääneen. Ei siis pelkkää keppiä vaan porkkanaa myös. Positiivisuus on niin paljon rakentavampaa kuin negatiivisuus.

    Mitä tulee ihmisten kommentteihin niin haters gonna hate ja niin edelleen. Älä suotta pilaa päivääsi miettimällä kommentteja joiden tiedät olevan paikkansa pitämättömiä. Kannattaa jättää omaan arvoonsa (tai arvottomuuteensa). Kyllä lukijallakin on joku vastuu sen suhteen miten hän tekstiä lukee ja sen ymmärtää. Toki aina on väärinymmärryksen mahdollisuus vaikka miten kirjoittaisi ja miten lukisi, mutta sekin kuuluu kirjoitetun kommunikoinnin luonteeseen.

    • Nimetön

      Minulla meni jännästi toisin päin, että koin lapsena olevani nätti, vaikka muiden lasten mielestä olin ruma. Minulla oli siis aika hyvä itseluottamus voisi sanoa, mutta jotenkin vasta aikuisuudessa kaikki ne ikävät kommentit tunkeutuivat tajuntaani ja tulin hyvin epävarmaksi ulkonäöstäni.

    • Sanni

      Minäkin koin lapsena ja varhaisteininä olevani ruma. Kokemus oli hyvin todellinen ja vahva. Enkä todennäköisesti todellisuudessa ollut yhtään ruma lapsi muiden kuin itseni mielestä. En osaa sanoa miksi koin itseni rumaksi. Sitten jossain vaiheessa teini-ikää tajusinkin olevani kaunis. Jonkinlainen tosielämän ruma ankanpoikanen siis. :-D

      :) :) *laittaa tähän sellaisen peukun* :D

      Älä suotta pilaa päivääsi miettimällä kommentteja joiden tiedät olevan paikkansa pitämättömiä.

      Näin yritän asennoitua enkä onneksi pitkään koskaan harmistukaan, mutta kyllähän se silti tuntuu tosi ikävältä juuri sillä hetkellä kun jonkun väärinymmärryksen tai muuten vain kieron tulkinnan saa luettavakseen. Ja haluaisi vain saada sanotuksi sille ihmiselle että hei, en minä ole tuollainen..! Vaikka tosiaan – mitä sillä on lopulta väliä? Miten se minuun vaikuttaa mitä joku tuntematon ihminen tuntemattoman ruudun takana minusta ajattelee? Kuten joku tuolla jo aiemmin kommentoikin, itsehän sitä kuitenkin tietää ”totuuden”.

  4. Lurjus

    Juurikin noinhan se menee. Kyse on suomalaisten hyvin huonosta itsetunnosta! Ja sillehän ei valitettavasti voi mitään, joten parasta olla vain oma itsensä. Tämä on SINUN blogisi, jota lukijasi varmastikin toivovat ja odottavat Sinun kirjoittavan rehellisesti. Ja koskaan et voi kaikkia miellyttää, mutta, so what? Kirjoita vaan jatkossakin aidosti ja tunteella ja luota, että vastuu on lukijalla, miten asiasi tulkitsee. Kenenkään ei liene pakko lukea tätä, jos ei miellytä. Minä en ainakaan viitsisi lukea blogia, jossa kirjoittaja vaan surkuttelee itseään. Meillä kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä elämässämme, joten saahan tunnetilat näkyä kirjoituksissa. Tsemppiä Sanni – jatka samaan aitoon tyyliisi! Unohda kaikki mätämunat kommentoijat, valitettavasti niitä riittää aina! KIITOS BLOGISTASI

    • Sanni

      Meillä kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä elämässämme, joten saahan tunnetilat näkyä kirjoituksissa.

      Näin minäkin ajattelen, kiitos Lurjus :)

  5. elina

    Olen huomannut, että bloggaajilla asia todellakin toimii noin. Aina löytyy valittajia, jotka kommentoi ilkeästi. Mielestäni ilmiö vallitsee muutenkin outojen ihmisten keskuudessa. Kyllä tuttujen kesken voidaan kehuskella omalla menestyksellä tai iloita toisten puolesta.

  6. Aud

    Luin tuon postauksen uudestaan ja en kyllä ymmärrä että mistä nuo valittajat ovat repäisseet valitettavaa. Mielestäni kerroit vaan mielipiteesi ja that’s it.
    Musta tuntuu että kun on joku ihminen josta lähes kaikki tykkää, niin jotkut alkaa näkemään negatiivisena kaiken tässä ihmisessä. Koska ”ei kukaan ole täydellinen ni pitää siinä jotain huonoja puolia olla!” Eli joillain tulee pakkomielle kulkea vastavirtaan.
    Esimerkiksi yksi mun tuttu on uskomattoman kaunis, taitava ja viisas. Se kun laittoi pelkkiä kuvia nettiin niin johan ilmaantui samanlaisia kommentteja kuin sulla.. Eli kun sattui olemaan oma kaunis itsensä niin olikin huomiota kerjäävä ja huonoitsetuntoinen.

  7. Aurinkoinen

    Eihän kenenkään sovi olla rikas, rakas tai onnellinen :) Sehän voi olla itseltä pois, pöh.

  8. Lotta

    Näinhän se on, Suomessa vallitsee hyvin vahvasti ajatus siitä, että pitää olla nöyrä, eikä saa kehua liikaa, ettei ylpisty. Toisaalta ihaillaan ihmisiä, jotka uskaltavat olla esillä, mutta toisaalta heitä myös paheksutaan, koska itseään ei saisi nostaa esille. Minä olen sikäli poikkeus, että olen kasvanut kodissa, jossa näin ei opetettu. Minua on kehuttu lapsesta asti jatkuvasti, ja myös vanhempani tuntevat omat parhaat puolensa ja osaavat korostaa niitä. Minulla on aina ollut hyvä itsetunto, vaikka toki minullakin on heikkoja kohtia. Minä nautin esiintymisestä ja ihan aidosti viihdyn huomion keskipisteenä, jos se huomio vain on positiivista. Olen kuitenkin iän myötä oppinut, että maailmalle pitäisi esittää, ettei näin ole, sillä huomiosta ei saisi tykätä, eikä itseään saisi nostaa esille. Siksi esiinnyn vain jos pyydetään, enkä erikseen tyrkytä itseäni, mikä toisaalta aiheuttaa sen, että suurin osa ihmisistä ei edes tiedä taidoistani. Kovin on ristiriitaista tämä elämä.

  9. nimetön

    no tosi asiahan se on että afrikassa kuolee koko ajan ihmisiä nälkään. se voi toki tuntua tuommoiselta sutkautukselta vaan, mutta kyllä tiedän, että se satuttaa niitä, jotka todella ovat tuolla ja joiden perheestä ehkä on jo joku kuollut nälkään.

  10. Milla

    Oot ihana, jatka vaan samaan malliin! Olet yksi niistä harvoista oikeasti aidoista bloggaajista, joita voi pitää roolimallinaan! Ihailen sua ja sun elämääsi; kuinka olet uskaltanut tehdä monenlaista ja olla oma itsesi. Tsemppiä ja mukavaa kevättä!

  11. kisse

    Ja oma pohdintansa on sekin, paljonko arvoa antaa muiden kommenteille. Ihmisiä ja kommentoijia on monenlaisia. Tärkeintä on läheisten kommentit. Julkisessa blogissa paljastat itsestäsi paljon kaikille. Jos haet samalla hyväksyntää kaikilta itsellesi, on se sinulle kuluttavaa. Olet tosi rohkea, kun pidät näin avointa blogia omista tunteistasi kosmetiikan lisäksi, eli itsetunnon pitää olla kohdallaan, kun palautetta blogin vastausten kautta tulee.

  12. Nimetön

    Mikään ei ärsytä enempää kun se, miten omista ongelmistaan puhuminen kirvoittaa sen iänikuisen ”Afrikassa lapset näkee nälkää”-virren. Ihan yhtä lailla sitä voisi sitten ajatella, että ei saa olla avoimesti onnellinen, jossain joku on varmasti vielä onnellisempi. Kaiken ja kaikkien pitäisi olla vain neutraalin harmaata massa.

    On sääli, miten meillä on tapana vääntää hyvä itsetunto omahyväiseksi möröksi. Varsinkin, kun niin moni meistä on varmasti joutunut repimään ja retuuttamaan itsensä väkisin pois mukavuusalueeltaan yrittäessään pikkuhiljaa hyväksyä itseään ja ulkonäköään, ja kasatessaan parempaa itsetuntoa ihan noinniinkuin muutenkin. Itse havahduin ehkä joskus viimevuoden puolella tajuamaan että vautsi mitä minulle on tapahtunut: mähän ihan oikeasti tykkään itsestäni huolimatta niistä isoista reisistä ja siitä rumasta nenänvarren muhkurasta. Sen lisäksi minä nykyään ihan oikeasti saan suuni auki vieraassa porukassa, ja joissain ennen kammoksumissani koulutuksien ryhmäkeskusteluissa se saatankin olla minä, joka olen eniten äänessä. Jos kelattaisiin viitisen vuotta taakseppäin, parikymppinen minäni ei olisi ikinä uskonut, että saatan joskus olla tässä pisteessä. Vaikka mikäs ihme tuo on – olenhan minä nyt ihan mahdottoman ihana, niin kun jokainen meistä ;)

  13. MrsR

    Ai kuinka otitkaan asian hyvin puheeksi!
    Näitä asioita olen (ja kommenteista päätellen moni muukin) miettinyt viime aikoina. Jotenkin suomalaisilla on tarve suhteuttaa liikaa – ”siis valitatte jostain 8euron lapsilisän leikkauksesta, kun maailmassa on lapsia, jotka näkee nälkää eikä oo ees puhdasta vettä”-virsi on tullut tutuksi viime aikoina monissa viestimissä. Ikinä ei saisi valittaa, koska jostain löytyy aina joku, jolla on asiat huonommin. Onko sitten ihme, että suomalaiset voivat henkisesti ja fyysisesti huonosti? Kielletään puhumasta ikävistä asioista, joita jokainen kokee, näkee ja tuntee. Padotaan vaan kaikki sisälle, ettei kukaan pahoita mieltään.
    Sama toisin päin. Herramunjee, jos olet onnellinen (oli se syy mikä tahansa) niin älä tuu hieroo sun onnees mun naamalle, kun mulla on paha olla. Mitä ihmettä meille on tapahtunut?
    Jos on rahaa elämiseen ja jää siitä yli säästöönkin, niin sekin pitää piilottaa, koska joku voi pahoittaa mielensä siitäkin – ”tolla on noin paljon rahaa ja mulla ei”. Asialle voi taatusti tehdä jotain – siis muutakin kuin pahoittaa mielensä.
    Mulla ainakin on paljon vuoristorataa elämässä siitä huolimatta, että olen joka päivä vähintään kerran onnellinen. Kun on huono päivä, haluan purnata, kun on hyvä päivä, haluan julistaa sen kaikille. Ja suoraan sanottuna ei kiinnosta, mitä muut siitä ajattelee. Silti joskus joudun selittelemään asioita ja valintojani ihmisille, jotka ovat kateellisia. Tuon kateuden takia on moni kaverisuhde ja muutama sukulaisuussuhde katkennut tyystin.
    Kateus on oikeasti suomalaisen perisynti, sitä seuraa lahjakas syyllistämisen taito, koska onhan se nyt väärin, jos menee noin hyvin niin ethän sä silloin voi sitätätätuota. Unohdetaan se, että jotkut oikeasti tekee töitä niiden asioiden eteen, mitä on saavutettu ja/tai ollaan saavuttamassa – ei ne oo taivaasta pudonneet tai taikasauvan heilautuksella tulleet. Verta, hikeä ja kyyneleitä, tuhansia palaneita päreitä ja satoja menneitä hermoja.
    Kaikki eivät vaan ymmärrä.
    Ja nyt tästä mun kommentista tuli sit avautuminen. Kiitos ja anteeks. :D

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.