Irrationaalisista peloista
Laskeutuessani portaita alas kohti Ammoudin kalastajasatamaa, siellä ne olivat.
Aasit.
Askeleeni hidastuivat. Pysähdyin.
.
Pelkään mennä lähelle isoja hevoseläimiä. Aasit, hevoset. Varmaan seepratkin jos niitä olisi kadulla. Kaikkein eniten pelottaa kulkea näiden eläinten takaa. Minut valtaa melkein pakokauhu, joskus en meinaa pystyä liikkumaan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan jalkani liikkeelle ja pääsen etenemään eläinten ohi.
Tälle pelolle ei ole mitään tiedostavassa tajunnassani olevaa syytä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ikävää hevosten kanssa; en ole pudonnut selästä, hevonen ei ole purrut tai potkaissut minua. Pelolle ei ole mitään järjellä selitettävää syytä. Silti se on niin voimakas että fyysiset oireet tulevat päälle kuin rautanyrkki. Pulssi kiihtyy, lihakset jännittyvät, vartalon liikkeet hidastuvat ja iholle nousee kylmä hiki.
Aasit ja minä kohtasimme Ammoudin rappusilla keskellä aurinkoista päivää. Siinä ne seisoivat ihan leppoisan näköisinä. Niiden työtä on kuljettaa turisteja ylös ja alas Oian ja sataman välin 214 rappusta. Ne ovat varmasti mitä ystävällisimpiä eläimiä, tottuneet jatkuvaan ihmisvirtaan. Tämä tieto ei auta minua.
Miksi teidän pitää olla siinä, ajattelin. Poikittain niin että alempana aasit blokkasivat rappuset melkein koko leveydeltään. Niiden takaa piti hivuttautua niin, että käytännössä kosketti niiden päätä tai takamusta.
Pelotti niin samperisti että mietin onko minun palattava takaisin ylös. Odotin hetken aikaa josko aasien ohjaaja tulisi paikalle ja siirtäisi aaseja. Ketään ei kuulunut. Olin jo melkein perillä Ammoudissa, enää joku parikymmentä rappusta, kyllä tästä nyt on mentävä.
Aina en ole kyennyt siihen. Albanian Gjirokastrassa törmäsin kapealla, tyhjällä kujalla hevoseen joka seisoi poikittain niin, ettei sen ohi pystynyt menemään ellei olisi työntänyt sitä ja vaatinut siirtymään. Ketään ihmistä ei näkynyt missään. Hevonen oli kiinnitetty hihnalla rakennuksen seinään. Alanko minä koskemaan vieraaseen hevoseen ja työntämään sen takamusta tieltäni? Ihan varmasti en. Tilanne päättyi siihen että kiersin pitkän lenkin toista katua että pääsin eteenpäin.
Minusta on aina mielenkiintoista tarkastella omia tunteitaan. Osalle tietää syyt, osalle ei. Olen kertonut täällä aiemmin voimakkaasta lentopelostani, ja vaikka sekin on pelkona irrationaalinen, pystyn tunnistamaan syitä sille. Hevospelolle en. Se on täysin käsittämätön.
Oireet ovat hyvin samankaltaiset kuin lentokoneessa turbulenssin tullessa. Pelon tunnetta ei voi hallita, se ottaa vallan vaikka järki puhuttelisi sitä kuinka lempeästi. Sydän hakkaa ja pahimmillaan tulee hengenahdistusta. Koko vartalo hikoaa. Sitä vain tuntee että nyt tapahtuu jotain pahaa, enkä voi sille mitään.
Se on hullua.
Niin aasitkin olisivat minulle sanoneet, jos osaisivat puhua.
Ihan varmasti ne aistivat ohitseen hivuttautuvan hikimärän naisen pelon ja ahdistuksen. ”No mene nyt siitä vain, ei me sulle mitään tehdä”.
Mutta minä saatoin vain ajatella, ”Ihan kohta ne potkaisevat minua, ihan kohta tulee kaviosta ja kuolen päävammaan tai verenhukkaan”.
20 sekuntia ja olin ohittanut aasit.
Kädet tärisivät.
Otin eläinten tyynen ilmeettomistä naamoista kuvan. Ne näyttivät edelleen pelottavilta.
Miksi? Mistä tällaiset selittämättömät pelot tulevat?
.
Onko teillä pelkoja joille ei löydy mitään näennäistä syytä?
Miten tulette toimeen näiden pelkojen kanssa?
.
Minä lääkitsen lentopelkoani viinillä. Mutta millä helpottaisin hevosten ja aasien ohittamista…?
P.S. Minua pelottavat ulkomailla myös haukkuvat vahtikoirat, vaikka muuten rakastan koiria yli kaiken. Aitaa vasten hyppäävä, aggressiivisesti haukkuva koira jonkun kreikkalaisen kylän reunamilla voi syöstä minut sellaiseen paniikkiin että lähden juoksemaan. Koiran ohi en pysty menemään vaikka olisi aita välissä :(
Kuonokopat päässä olevat luimivat, elämäänsä kyllästyneet aasit kyllä ”pelottaisivat” itseänikin, vaikka ikäni olen hevosten kanssa enemmän tai vähemmän ollut tekemisissä. Uteliaan, hyvinvoivan ystävällisen hevosen naama näyttää hieman erilaiselta. Jos haluat tosissasi päästä hevospelostasi, niin siihen auttanee vain siedätys: alat käymään säännöllisesti jollain tallilla, ihan vaikka vain katselemassa hevosia. Toisaalta pelkosi ei juurikaan rajota elämää, joten sen kanssa pystynee elämään.
Koiraihminen olen myös, mutta mielestäni vihaisia koiria on syytäkin pelätä.
Ps. kiva kun olet löytänyt tiesi instagrammiin! :)
:) Tykkään itsekin ^_^
Totta ettei hevospelko sinällään paljonkaan rajoita elämää ja siedätyshoidon pitäisi melkein olla sellaista että tallilla käymisestä tulisi harrastus. Se taas ei tunnu tämänhetkisessä elämäntilanteessa mahdolliselta tai todennäköiseltä… Haasteellisia hevoseläinkohtaamisia on harvoin, mutta ne ovatkin sitten sitäkin voimakkaammin latautuneita…
Myös ikäni hevosten kanssa tekemisissä olleena sanon ettei nuo kyllä vihaisesti luimi, tai ylipäätään edes voi luimimisesta puhua. Hevosihmisenä varmaan tiedät ettei hevonenkaan ole aina vihainen tai pahalla tuulella vaikka sen korvat taakse sojottaisivat. Kaverit vaikuttavat lähinnä pitkästyneiltä. Kuonokopat todennäköisesti sen takia ettei turistit pääse syöttelemään mitään epäsopivaa.
Kyllä minäkin olisin pelännyt.
Pelkään oikeastaan kaikkia isoja eläimiä, tai suhtaudun varauksella, joita en voi hallita.
Kammoan myös sosiaalisia tilanteita, varsinkin jos huomio on minussa tai joku osoittaa myötätuntoa.
En keksi sille mitään järjellistä selitystä.
Vielä opettelen elämään itseni kanssa :) Mutta olen esim. lääkärissä käydessä tunnustanut heti, että minua jännitää kamalasti tällaiset tilanteet, vastaanotto on on ollut hyvää ja asialllista.
Onpa jännä, siis tuo jälkimmäinen. Mutta kai se on sitä että toisille on vaikeaa ylipäänsä suhtautua itseensä kohdistuvaan huomioon, ja myötätuntohan on mitä voimakkainta sellaista. Toivottavasti tunne heikkenee vuosien myötä, minullekin kävi niin. Minulle oli kouluaikoina todella vaikeaa kestää olla huomion kohteena, vaikka hypersosiaalinen olenkin. Sellainen ”virallinen” huomio oli aivan kamalaa; esim. kun joutui pitämään puhetta luokan edessä tai muuten vain esiintymään. Huijui…
Onneksi olet saanut ymmärtäväistä kohtaamista :)
Mulle taas kaikki julkinen ns. pakollinen esiintyminen (esitelmät yms. ) on ok, mutta joku sellainen jossa mä olisin järkännyt itseni huomion keskipisteeksi on aivan kamalaa. Valmistuin keväällä ja äiti olisi erittäin innoissaan halunnut järkätä minulle valmistujaiset (vaikka kyseessä on siis korkeakoulututkinto ja olen jo ihan aikuinen…). Kieltäydyin ehdottomasti,koska juhlien keskipisteenä oleminen olisi jotain niin kamalaa ja pelottavaa, etten kestäsi. Kaikista pahinta olisi pitää omat häät, jossa on 100 vierasta ihan vaan pakosta kattomassa ja ”olemassa tosi onnellisia teijän puolesta”. Nään välillä tuosta painajaista. Onneksi avomies jakaa tuon hääpelon mun kanssa :D
Voi eih…! ^_^ Mutta tavallaan saan tuosta kyllä kiinni. Huomion keskipisteenä oleminen on lopulta varmaan harvalle todella luontevaa tai jopa mieluisaa. Toisille sitten jopa ahdistavaa. En tiedä voisiko tässäkin olla jotain kulttuurisidonnaisia juttuja… Meillä päin kun ei kasvateta lapsia hakemaan huomiota ja korostamaan itseään. Vaatimattomuutta ja sitä, ettei pidä itsestääns ns. ”meteliä” pidetään hyveenä. Vaikka esim. työmarkkinoilla tämä harvemmin on resepti menestykseen…. No nyt lähtee jo ihan sivuraiteille :)
Minulle esitelmän pitäminen ei ole hankalaa (yllättävää!) olen ollut jopa koulussa jossa piti pitää esitelmiä suomeksi ja englanníksi ja ne videoitiin+ käytiin läpi, niissä onnistuin hyvin.
Enkä kokenut asiaa kiusallisena, toki jännitti.
Mutta.. tunnistan pelkoni heti tuosta hää jutusta.. omat häät olivatkin minimaaliset.
Olen Sannin kanssa samaa mieltä tuosta kasvatushommsta, minut on kasvatettu juuri noin!
Olen myös tajunnut olevani hirveä kontrollifriikki, etenkin kotona. Mies ja lapset eivät osaa tehdä mitään oikein, mielummin teen itse :D
Ylipäätään tilanne mitä en pysty hallitseman, herkästi pelottaa.
Jos tiedätte aiheesta hyvän kirjan, vinkatkaa!