Ikävästä ja yksinäisyydestä

Kirjoitin Instagramiin aamulla, että minulla on valtava ikävä koiria. Olen liukunut surutyössä taaksepäin, ja nyt on taas pahempi olo. Kaikki muistot koirista laukaisevat ikävän, joka särkee koko kehossa. En voi ajatella Tottia ja Viiviä ilman, että minua alkaa itkettää.

(Äsken oli hetki jonka aikana kuvasin värikkäitä kosmetiikkapurkkeja, ja sitten olin aikonut ryhtyä kuvaamaan videota muutamista uutuustuotteista. No, sitten tulin katsoneeksi uudestaan aamulla tekemäni koira-päivitykset. Nyt itken taas niin, että en voi jatkaa videoiden kuvausta.)

Joten käytän tämän ajan vaikka siihen, että kirjoitan ikävästä. Menetyksestä. Ja yksinäisyydestä.

Olen lapsesta saakka pelännyt sairaalloisesti läheisten menettämistä, menetettyäni isäni traumaattisella tavalla. Mikään ei ole minulle hirveämpää kuin se, että joudun luopumaan perheenjäsenestä tai läheisimmän piirin ihmisestä. Se nivoutuu turvallisuuden tunteeseen, jota perhe lapselle (ja tietysti aikuisellekin) tuo. Koska turvallisuuden tunteeni hyvin voimallisella tavalla särkyi lapsuudessa, pyrin alitajuisesti koko ajan saamaan tunteen takaisin ja pitämään siitä kiinni kaikin keinoin.

En ole aikuistuttuani koskaan ollut se tyyppi, joka viettää kaiken aikansa kumppanin kanssa tai tapaa äitiä ja siskoja – tai edes kavereita – joka viikko. Kaikkein tärkeintä on tietoisuus siitä, että perhe on olemassa ja heidän luokseen voi aina mennä. He ovat aina olemassa, kun tarvitsen heitä tai he tarvitsevat minua. Yhteys ja luottamus läheisten tukeen pitää yllä turvaa.

Totti ja Viivi olivat osa perhettäni. Vaikka koirat eivät alkujaan edes olleet minun vaan sisareni, ne ovat olleet osa mun perhettä. Ne viettivät alusta saakka paljon aikaa luonani hoitokoirina ja olivat tuttu ja rakas osa arkeani. Viimeisinä vuosinaan ne asuivat mun luona, sisareni elämäntilanteen muututtua.

Moni lemmikin omistaja voi samaistua tunteeseen, että lemmikki on paljon enemmän kuin ”lemmikki”. Niistä tulee ihmiselle ystäviä ja hyvin läheisiä. On ihmisiä, joille heidän lemmikkinsä on ainoa ystävä.

Olen viime vuosina oivaltanut itsessäni asian, joka tuli minulle täytenä yllätyksenä. Koska olen tenavasta saakka ollut hypersosiaalinen ja mulla on aina ollut paljon kavereita ja minun on helppo tutustua ihmisiin, oivallus oli hämmentävä. Mä olen itse asiassa aika yksinäinen.

Tajusin tämän, kun avoliittoni päättyi.

Tunsin oloni aivan murskaavan yksinäiseksi, eikä se tunne ole oikeastaan koskaan täysin hälventynyt sen jälkeen.

Nyt tunnistan samaa, kun olen joutunut eroamaan koirista.

Mun suru ja ikävä ei ole vain haikeutta menetyksestä, vaan kumpuaa myös syvällä olevasta yksinäisyyden tunteesta. Koirat olivat mun ystäviä ja mun kämppäkavereita, ne jakoivat mun kanssa elämää 15 vuoden ajan ja sain niistä iloa ja energiaa. Minä pidin niistä huolta ja ne huolehtivat yhtä lailla minusta. Nyt mulla on koirien verran energiaa vähemmän. Totin ja Viivin verran ystäviä lähelläni vähemmän. Viisitoista vuotta on pitkä aika. Se on yli kolmasosa mun elämästä.

Olen miettinyt yksinäisyyden tuntemuksiani paljon viime vuosina. Miten jännä onkaan, että kaikki sosiaaliset suhteet eivät riitä poistamaan yksinäisyyttä. Vaikka kuinka olisi ystäviä ja kavereita, voi silti olla yksin. Kaikki ihmissuhteet eivät osallistu siihen turvan rakentamiseen, jota ihan lähimmät ihmissuhteet tekevät. Ja lähimmät eläinsuhteet.

Olen menettänyt viimeisen neljän vuoden aikana varmaankin tähän astisen aikuiselämäni tärkeimpiin kuuluvat ihmis- ja eläinsuhteet. Tietyllä tasolla käyn nyt uudestaan läpi sitä perusturvallisuuden hajoamista, kuin 6-vuotiaana tyttönä.

Jonkun mielestä voi kuulostaa pateettiselta, että lemmikkikoirien menetys voi laukaista tämän tason ikävää ja tuntemuksia. En itsekään vertaa eläintä ihmisen menetykseen, mutta nyt kuitenkin käyn läpi tunnetta, jolle en osaa antaa parempaa määritelmää kuin suuri yksinäisyys. Jonkinlainen irtoaminen. Perhesuhteet ja läheiset ihmissuhteet toimivat elämässä ankkureina, ja ilman ankkureita olo on aina jollain tapaa ajelehtiva.

Koirat kiinnittivät minua aikaan ja tilaan. Ne olivat kiintopiste, yksi tärkeimpiä sellaisia.

Minulla on niin kovin ikävä koiria. Kovin ikävä.

Elämässä on se hyvä puoli, että aina voi kuitenkin kiinnittyä uudestaan. Turvallisuuden tunne on mahdollista löytää ja  palauttaa. Minulla on aineksia siihen, ja yhden uuden ankkurin olen lähelleni jo saanut, ja se on oma koti.

Ehkä jonain päivänä yksinäisyyden tunnekin hellittää.

(Jos joku kysyy, eikö nykyinen parisuhteesi poista yksinäisyyttä, vastaus siihen on, että toivottavasti jonain päivänä. Vielä se ei ole perhesuhteeseen verrattavissa oleva suhde.)