Hei. Olen perfektionisti

Hei, olen Sanni. Olen perfektionisti.

Termi on yhtä kulunut ja puhekielistynyt kuin sanat ’masentunut’, ’narsisti’, ’suorittaja’ tai vaikka ’erityisherkkä’. Kaikkihan me ollaan välillä masentuneita ja tosi herkkiä, suoritetaan ja ”sen exä oli todellakin narsisti”.

Sanoja käytetään niin yleisesti, että ne ovat jossain määrin jopa menettäneet syvempää merkitystään.

Minäkin olen viljellyt perfektionisti-sanaa ”hit och dit”. Olen epäilemättä vähän perfektionistinen, olen aina ajatellut. Haluan tehdä asioita perusteellisesti ja viimeistellen. Olen laatukriittinen. En tykkää tehdä asioita puolivillaisesti.

Tietynlainen perfektionismi on varmasti hyväkin juttu.

Olen varmasti nähnyt itseni sellaisena ”hyvänlaatuisena” perfektionistina, joka vain tekee työt ja jutut tarkasti ja ainoa harmi on kenties extra-aika, joka säntilliseen tekemiseen ja viilaamiseen kuluu. Ja toisten kulmien kohottelut ja hyväntahtoiset päänpuistelut, kun ”Sanni se tuolla vielä oikolukee viidettä kertaa ja korjaa pilkkuja ja typoja.”

Nyt olen oivaltanut, että minussa on myös tosi huolestuttavaa perfektionismia. Sen laatuista, joka osaltaan ajoi minut uupumukseen, ja joka yhä uupumusläksynkin opittuani kummittelee koko ajan taustalla vaikuttaen toimintakykyyni.

Tajusin, millainen perfektionisti minäkin olen lukiessani (tai kuunnellessani) Eeva Kolun Korkeintaan Vähän Väsynyt -kirjaa.

Eeva Kolu puhuu perfektionismista, joka pahimmillaan saa aikaan sen, että ihminen lamaantuu eikä saa jotain tehtävää tehtyä, koska pelkää jo etukäteen ettei saavuta – tai usein ylitä – omia sisäisiä vaatimuksiaan ja odotuksiaan tehtävän suhteen.

Että ihminen vaatii itseltään sellaista täydellisyyttä, että epätäydellisyyden pelossa jopa jättää jotain tekemättä – tai siirtää asian tekemistä, ettei joutuisi kokemaan mielestään mahdollisesti epätäydellistä suoritusta.

Lukiessani tätä järkytyin, koska tunnistin itseni. Tunnistin lamaantumisen ja sen, että joskus en saa aloitettua jotain tehtävää, vaikka se on superkiinnostava ja mielekäs, ja siirrän sitä loputtomiin. Enkä osaa selittää, miksi. Odotan pääseväni käsiksi juttuun, mutta jokin siinä ahdistaa ja tekee levottomaksi. Sitten vain siirrän, pakoilen. Odotan ikään kuin ”parempaa hetkeä”.

En ole aiemmin ymmärtänyt mistä tämä johtuu, ja nyt ymmärrän. Olen sellainen täydellisyyden tavoittelija, että pelkään jo ennen toimeen tarttumista, että tulos ei ole niin hyvä kuin haluaisin.

Tämä oivallus on varsin kamala. ”Nimen” saaminen jollekin selittämättömälle aina jossain määrin myös helpottaa, mutta olen samalla oikeasti järkyttynyt. Olen viime vuosien itsetutkiskelun aikana löytänyt itsestäni vaativuuden, kontrollin tarpeen ja äärimmäisen erityisherkkyyden, mutta tämä oli jäänyt huomaamatta.

Mun ”kiva”, vitsikäs perfektionismini onkin sellaista, että se saattaa ajaa mut välillä lähes toimintakyvyttömäksi. Jähmetyn kuin peura ajovaloissa. Tai viimeistelen ja parantelen ja lisäilen ja hion loputtomiin. Niin että jokin tehtävä, joka toiselta ihmiseltä veisi kolme tuntia, voi viedä minulta kahdeksan, ja lopulta saatan olla lopen väsynyt sisäisen täydellisyyttä vaativan ääneni kuriin, mutta en vain lopeta. Koska ääni tai tunne ei anna minun lopettaa, ennen kuin on tyytyväinen.

Vaikka kirjoitan tästä ja kerron olevani järkyttynyt, älkää sentään huolestuko, että tämä ääni piiskaa minut uuvuksiin joka päivä.

Sitä se ei (enää) tee. Tai, se oli ennen vielä paljon vahvempi toimiessaan kimpassa kavereidensa vaativuuden, rajattomuuden ja miellyttämisenhalun kanssa. Näiden kavereiden kanssa olen jutellut asioita selviksi viime vuosien aikana, ja heidän valtansa on jonkin verran hiipunut.


Perfektionismi näkyy lähes kaikissa toimissani, ja kevyimmillään se on vain tunnetta siitä, että haluaa tehdä asioita pikkutarkasti ja huolellisesti. Tämä on kaiketi sitä ihan ”ok”-luokan perfektionismia, jolla ei varsinaisesti ole haittavaikutuksia – muuta kuin ajankäytöllisiä; mitään ei voi tehdä nopeasti, koska kaikkea täytyy hioa.

Sitten on se pahempi perfektionismi, joka välillä kulminoituu siihen, että käytän johonkin suhteellisen helppoon tehtävään kohtuuttoman paljon aikaa. Ihan naurettavan paljon aikaa, rehellisesti. Tämä väsyttää.

Tai – jätän tehtävät deadlineen, koska asetan itselleni niin korkeat tavoitteet, että uuvun jo ennen tehtävän aloitusta silkasta suorituspaineesta.

Tässä postauksessa on kuvia kosmetiikkatuotteista. Ensimmäiset värikkäiden kukkien kanssa, toiset valkoisten kukkien kassa. Pari päivää otettuani kuvat värikkäiden kukkien kanssa minusta alkoi tuntua, etten ole niihin tyytyväinen. Mietin asiaa, ja huomasin, että se vaivasi minua. Tulppaanien kuihduttua ja minun ostettua uusia kukkia, koin pakottavaa tarvetta kuvata purkit uudestaan valkoisten kukkien kanssa.

Käytin uuden tunnin kuvaamiseen.

Eikä ketään lopulta aivan varmasti kiinnosta pätkääkään, minkä väristen kukkien kanssa Allergia-tuotteet lopulta blogijutussa koreilevat.

Kommentit (54)
  1. Voi Sanni, ihan kuin teksti olisi omasta kynästä, samaistuin täysin (joo, tässäkin pitää olla 100% 😂). Suurkiitos kirjoituksesta ja tsemppiä armollisuuden opetteluun!

    1. ❤️❤️

  2. ”Eikä ketään lopulta aivan varmasti kiinnosta pätkääkään, minkä väristen kukkien kanssa Allergia-tuotteet lopulta blogijutussa koreilevat.”
    Tämä on totta. En yleensä edes huomaa kuvissa muuta kuin tuotteet, ja jopa tykkään enemmän kuvista, joissa ei ole ”häiritseviä” elementtejä vain rekvisiittana. Mutta makuja ja mielipiteitä on toki useita. Tämä on mun. Kiitos tästä tekstistä! <3

    1. ❤️

      (…mä taas olen itse kyllästynyt kuviin ilman rekvisiittaa… ne toistaa itseään…. 🙈 Mutta hyvä, että lukijoita tämä ei välttämättä haittaa :))

    2. Mä en aina huomaa edes kuvia, jos luen tekstiä 🙈 et sikses kiitollista nähdä mun takiani vaivaa 😜😄

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *