Erikoinen Ikaria jää lyhyeksi kokemukseksi

Saavuin eilen Ikarialle, ja runsaan vuorokauden jälkeen näyttää harmillisesti siltä, että vierailu jää kahteen yöhön.

Ikaria on erittäin persoonallinen ja kiinnostava 8000 asukkaan saari. Se kuuluu Koillis-Egean saariryhmään, eli nyt olen jättänyt Dodekanesian taakseni.

Ikaria on tunnettu poikkeuksellisen pitkäikäisestä väestöstään, hitaasta elämäntyylistään (ja erikoisista ihmisistään, jos mun Ateenan ystäviltä kysyy) sekä omintakeisista Panagiria-juhlista. Panagiriat eli uskonnolliset juhlat ovat tärkeä osa kreikkalaista kulttuuria ja ne ovat suosittuja tapahtumia uskontoon tai elämänkatsomukseen katsomatta. Jokaisella yhteisöllä on hieman omansalaiset Panagiriat, Ikarialla hyvin tunnetut sellaiset.

Mitä pitkäikäisyyteen tulee, Ikaria on yksi maailman viidestä Blue Zone -vyöhykkeestä. Näiden alueiden asukkaita yhdistää keskimääräistä korkeampi elinikä, monet elävät yli 100-vuotiaiksi. Ikarian lisäksi maailman muita Blue Zone -alueita ovat Japanin Okinawa, Italian Sardinia, Costa Rican Nicoya sekä Yhdysvaltojen Loma Linda Kaliforniassa. Elämäntyyli näillä alueilla on terveellinen; syödään hyvää ravintoa, liikutaan paljon ja vaalitaan kiireettömyyttä. Blue Zone -alueiden ihmiset ovat vähemmän stressaantuneita.

Ehdin itse tutustua Ikarialla vain kahteen kylään, ja täytyy sanoa, vaikka hitaita arvoja arvostankin, että kylät olivat minun makuuni liiankin ”hitaita”.

Tai, hidas on ehkä väärä sana, parempi termi on: täällä ei oikein ole mitään tekemistä.

Tuntuu epäreilulta kirjoittaa näin Ikarian kaltaisesta saaresta, kun olen nähnyt vain pääkaupungin ja sen viereisen kylän, mutta tämä on rehellinen kokemukseni. Rakastan Kreikkaa, mutta silloin tällöin kohtaan myös paikkoja, joissa en viihdy. Selvästikään Ikarian Agios Kirykos ei ole minun paikkani.

Syy, miksi muu Ikaria jää tällä kertaa näkemättä, liittyy saaren kokoon ja julkiseen liikenteeseen. Olen aiemmissa Kreikka-jutuissa maininnut, kuinka harvinaista säännöllinen ja toimiva julkinen liikenne Kreikan saarilla lopulta on, eikä edes saaren koko anna osviittaa siitä, voiko saarella odottaa olevan bussiyhteyksiä. Tyypillisesti, mitä suurempi ja turistillisempi saari, sitä paremmat mahdollisuudet bussiyhteyksiin, mutta myös pienet saaret saattavat yllättää. Pikkuisella 500 asukkaan Tiloksella esimerkiksi kulkee kylien välillä (sähköinen!) bussi vuoden ympäri aamusta iltaan.

Ikarian saarella asuu 8000 ihmistä, mutta täällä ei ole julkista liikennettä kuin heinä- ja elokuussa. Ehkä myös kesäkuussa, mutta kukaan täällä ei osaa varmaksi sanoa, milloin bussi tarkalleen alkaa kulkea.

Pääkaupungissa ei ole bussiasemaa eikä -toimistoa josta asiaa voisi kysyä – ja jos olisi, toimisto olisi nyt kiinni koska on toukokuu, eikä aikatauluja myöskään löydä netistä. Ikarian matkailusivusto kehottaa ”tarkistamaan ajankohtaiset aikataulut paikan päällä kylissä”. Okei. :D Yllä näkyy viimeisin aikataulu.

Yhdessä matkatoimistossa minulle annettiin jonkun paikallisen bussikuskin puhelinnumero. ”Soita ja kysy.”

Suomalaisena on vaikea ymmärtää, että jossain voivat liikenneyhteydet olla näin epäselvät. (Vaikka Kreikassa olen tähän jo vuosien aikana tottunut…) Ehkä paikalliset itse vain jonain päivänä kesäisin huomaavat, että no niin, nyt bussi alkoi taas kulkea, kiva juttu, voidaan käyttää sitä :)

Ikaria on kooltaan niin suuri, että matka saaren toisen puolen kyliin vie yli tunnin, kaksikin. Taksimatka yhteen suuntaan maksaa alkaen 70€. Tämä ei ole vaihtoehto mun budjetille, joten Ikaria-kokemus jää harmillisesti tähän.

Tiedostan, että tätä ongelmaa ei olisi, jos ajaisin autoa. Auton vuokraus Ikarialla maksaisi vain noin 20€ vuorokausi. Mutta en aja.

Minulla on ajokortti, mutta oltuani yli kymmenen vuotta sitten auto-onnettomuudessa, ajovarmuuteni ei koskaan enää palannut. Pikku hiljaa lopetin ajamisen kokonaan. En ole ajanut nyt varmaan viiteen-kuuteen vuoteen, eikä vieras saari Kreikassa varmaankaan olisi oikea paikka palata ratin taakse.

Olen hyväksynyt sen, että joillain Kreikan saarilla paljon jää näkemättä, koska en aja. Se on mun matkailun rajoite.

Kylistä ja kemioista

Agios Kirykos. Ikarian pääkaupunki. Olen rehellinen ja sanon, että en tykännyt paikasta yhtään. Vaikkei kylässä ole mitään vikaa.

Saavuin tänne eilen neljän jälkeen iltapäivällä ja kun tänään heräsin ja tein aamukävelyn, tunsin, että haluan pois. Tiedän että kuulostan dramaattiselta, mutta minua melkein karmi.

En osaa selittää tätä mitenkään, nämä ovat näitä ihmisen ja paikan välisiä kemiajuttuja joille ei ole mitään järkevää selitystä.

Kun saavun uusiin paikkoihin, minulle tulee niistä nopeasti vahva tunne. Se voi olla positiivinen, se voi olla neutraali tai se voi olla negatiivinen. Vaikka Agios Kirykos on aika tavallinen ja joltain osin ihan sieväkin kreikkalainen kylä, jossa en pysty osoittamaan mitään ”pahaa”, mulle tulee täällä kylmä ja kolkko olo.

Kontrasti esimerkiksi Tiloksen sydämelliseen lämpöön on valtava. Parhaiten mun tunnetta kuvaa tämä: Tiloksella tuli välittömästi tervetullut ja syleilty olo, Ikarialla aivan päinvastainen. Tiloksella jokaisen vastaantulijan hyvä mieli tarttui, ja kaikkialla vallitsi sellainen yhteinen äänetön ”ihanaa olla täällä Tiloksella ja kiva kun säkin oot täällä!” -fiilis.

Ikarialla minulla on tunne, kuin koko rinteessä kohoava pääkaupunki olisi kääntänyt mulle selkänsä ja saari haluaisi vielä nostaa helmaansa niin, että putoan kapealta rantakaistaleelta mereen. Ihan oikeasti.

(Kuuluukohan tällaiset äärituntemukset Postafenin sivuvaikutuksiin..? 🙄 Nappasin Postafenin laivamatkalle koska oli kova tuuli ja aallokkoa…)

Minulla ei oikein ollut odotuksia, koska en ole koskaan edes jutellut kenenkään Ikarialla käyneen kanssa, mutta selvästi silti odotin muuta, mitä kohtasin. Ainakin asukasmäärä vaikuttaa aina odotuksiin.

Agios Kirykos on kreikkalaisten saarikylien mittapuulla todella iso kylä: siellä asuu 2400 ihmistä. Silti – kylän keskusta on pienempi kuin pikkuisella Chalkilla.

Kävi nopeasti ilmi, ettei täällä oikein voi tehdä minulle niin mieleisiä kyläkävelyjä, sillä Agios Kirykosissa voi kävellä vain noin 100 m pituisella pääaukiolla sekä sen takana kohoavilla kolmella kapealla kujalla. Näiden tuolla puolen on vain ylös rinnettä kapuavia jyrkkiä portaita, jotka vievät ihmisten koteihin.

Koska Agios Kirykos sijaitsee aivan meren rannassa jyrkällä vuorenrinteellä, ei aukioille tai kaduille jää paljon tilaa. Kylän ainoa aukio sijaitsee meren ja talojen väliin jäävällä kapealla maakaistaleella. Tällä aukiolla on kaikki kylän elämä – tai ainakin se sosiaalinen elämä, joka näyttäytyy matkailijalle.

Kylän tunnelmaan on ratkaisevasti (eikä välttämättä hyvällä tavalla) vaikuttanut se, että Agios Kirykosin ranta asfaltoitiin 90-luvun alussa. Ennen tässä oli pikkukiviranta kalastajaveneineen, nyt asfalttinen parkkipaikka.

Majapaikkani emännän äänensävystä tulkitsin, että tämä ei ollut kyläläisille ihan mieluisin muutos.

Rakastan kylähaahuilua ja esimerkiksi Chalkin taskukokoisessa Nimborion kylässä tällaiselle haahuilulle saattoi omistaa kaksi tai kolmekin päivää. Siellä riittää kujia ja katuja joita kävellä, sekä toinen toistaan kiehtovampia kulmia joita ihailla (ja valokuvata).

Kymmenkertaisesti suurempi Agios Kirykos on nähty alle 10 minuutissa. Täällä ei vain voi kävellä pidempään, ellei sitten halua lähteä kiipeämään portaita ihmisten kotioville, mutta se tuntuisi minusta tungettelevalle. Kylän rakenne on aivan erilainen kuin missään muualla Kreikassa, missä olen käynyt. Eikä se tee Agios Kirykosista tietenkään yhtään sen huonompaa kohdetta. Se ei vain ole kohde just mulle.

Aamiaiseen mennessä olin suorastaan ahdistunut. Nyt täytyy päästä kävelemään muualle tästä kylästä. Oli kuitenkin tehtävä vähän aikaa työjuttuja, ja purin lopulta kireää oloa myös pienellä jumpalla. (Liikunta on lääke suunnilleen kaikkeen – kuten on taas vahvistunut Silta Educationin valmennuksessakin.)

Lopulta lähdin kävelylle viereiseen Therman kylään, joka on tunnettu mereen pulppuavista kuumista terveyslähteistään.

Matkalla vastaan tuli koululuokka Yhdysvalloista, joka keskustelusta päätellen on Ikarialla tutustumassa saareen Blue Zone -näkökulmasta. Nuoret olivat juuri ottamassa ryhmäkuvaa kun kuljin ohi. ”Team Blue Zone, ok, smile!”

Therma osoittautui Agios Kirykosia sympaattisemmaksi, mutta jokseenkin nukkavieruksi kyläksi. Sijainti tavernojen renustamalla pienellä rannalla tekee Therman tunnelmasta heti rennomman kuin pääkaupungin asfaltoidusta viileydestä, eivätkä erään tavernan terassilla parhaillaan vietetyt lastenjuhlat ainakaan vähentäneet paikan söpöyttä. Täällä oli selvästi parempi tunnelämpötila kuin Agiosissa.

Tunsin hieman rauhoittuvani Thermassa, mutta lounaalla luin seuraavan kyläkohteeni hotellilta tulleen viestin, joka laski mielialaa.

Olin lähettänyt pohjois-rannikolla Artemistiksen kylässä sijaitsevaan kivan näköiseen hotelliin sähköpostia ja kysyin, millä keinolla pääsisin hotellille. (Tässä vaiheessa en vielä tiennyt julkisen liikenteen kohtaloa, sillä Agios Kirykosin majoittajani ei osannut sanoa busseista muuta kuin, että ”eivät ainakaan kulje viikonloppuisin”). Hotellilta tulleessa viestissä kerrottiin, että bussit eivät kulje ennen kesää, ja että taksimatka Artemistikseen maksaa 75€.

Se siitä sitten.

(Artemistis näyttää kuvissa todella viehättävältä, ja olin jo sieluni silmin nähnyt itseni istumassa siellä huomenna iltapäivällä. En vain pysty maksamaan 150€ päästäkseni yhteen kylään ja takaisin, se on enemmän kuin lentolippuni Suomesta Kreikkaan. Tämä on jo silkka periaatekysymys. Samalla hinnalla ostan kolme majoitusyötä toiselta saarelta.)

Palasin Agios Kirykosiin ja hyväksyin tappioni.

Katsoin huomisen laiva-aikataulut viereiselle Fournin saarelle. Ensimmäinen laiva lähtee 9.30, viimeinen 17.45.

Voi olla, että olen jo 9.30 matkalla seuraavalle saarelle.