Karkkipäivä
Karkkipäivä

”Ei se muutu 69-vuotiaanakaan”

Suomi täyttää tänään 98 vuotta.

Itsenäinen maamme on nuori, liekö edes teini-iässä maiden ikäasteikolla.

Vai minkä ikäinen 98-vuotias maa oikeastaan on..? En minä lopulta tiedä, kuinka nuoria tai vanhoja valtaosa maapallon itsenäisistä valtioista on.

Iästä puheen ollen…

Aiti_kesakuu2015_IMG_2294

Äitini kesäkuussa Ahvenanmaalla

Minulle tuli mieleen jakaa yksi hetki kahden viikon takaa.  Tykkään aika ajoin pohdiskella blogissa ikäasioita, ja kun yksi vuosi taas on kääntymässä kohti loppuaan, on ajan kuluminen luontevasti noussut esiin keskusteluissa viime aikoina. Hyvällä tavalla.

Kun olin 15-vuotias, olivat 20-vuotiaat tietenkin jo ihan aikuisia. 3-kymppiset tosiaikuisia. Nelikymppiset jo vanhoja.

Kaksikymmentävuotiaana odotti, että alkaakohan sitten 3-kymppisenä vihdoin tuntua aikuiselta. Sitä mietti, että mitä se aikuisuus edes on. Miltä sen pitäisi tuntua? Kyllä se sitten eräänä päivänä koittaa, ajattelin.

Olen odottanut tätä hetkeä suurella mielenkiinnolla koko elämäni. Milloin minusta tuntuu erilaiselta, aikuistuneelta, tai edes vanhentuneelta, ei-nuorelta.

Aiti_Sanni_kesakuu2015_IMG_2342

Aiti_Sanni_kesakuu2015_IMG_2343

Istuin kaksi viikkoa sitten lapsuuskotini sohvalla Kuopiossa äitini kanssa. Katsoimme televisiota.

Sanoin äidille, että tässä sitä taas istutaan, äiti ja äidin lapsi. Ihan niinkuin 20 tai 30 vuotta sitten. Kun oli tultu lauantaisaunasta ja asetuttiin tv:n ääreen syömään saunanjälkeisherkkuja. Yleensä persikkaa tai banaania pilkottuna trio-jäätelömaun sekaan. Minä yritin aina tehdä jäätelökauhalla jätskistä palloja. Ei onnistunut.

”Tiedätkö, äiti, minusta ei juurikaan tunnu niin hirveän erilaiselta kuin silloin,” sanoin. ”Ihan samalla lailla tuntuu, että tässä istuu äiti ja lapsi, eikä äiti ja joku aikuinen. Eikö sinusta ole hassua, että me lapset ollaan jo kolmikymppisiä?”

Äiti vastasi, että lapset tuntuvat aina lapsilta. ”En minä näe teitä minkään tietyn ikäisinä, te olette minun lapsiani”.

Sanoin, etten itsekään vieläkään näe itseäni minkään ikäisenä. ”Minä vain olen. Ei minusta tunnu yhtään sen aikuisemmalta kuin 10 tai 15 vuotta sitten. Ikäänkuin mitään kalenteri-ikää ei olisikaan.

Äiti sanoi:

”Minusta tuntuu ihan samalta. Ei se muutu 69-vuotiaanakaan”.

Wow. Voin siis lopettaa odottamisen.

Katsoin äitiä joka jatkoi:

”En minäkään sen paremmin tajua minkä ikäinen olen. Omassa mielessäni olen nuori, en ainakaan sen ikäinen mitä syntymätodistus kertoo. Välillä hätkähdän, kun juttelen jumppakavereiden kanssa ja yhtäkkiä oivallan, että minähän olen heitä puolet vanhempi. Vasta peiliin katsoessa muistaa, että onkin eri ikäinen kuin muu seurue.”

”Ei mutta sehän on ihan mahtavaa”, sanoin. ”Tuohan on hyvä juttu!”

”Niin kai”, äiti sanoi. ”Mutta onhan se silti hassua. Että unohtaa, minkä ikäinen fyysisesti on”.

Se on ehkä hassua. Mutta pidän siitä.

Istuimme siinä sohvalla, äiti ja tytär. Samaan aikaan nuorina ja vanhoina, iättöminä.

Aiti_ja_Sanni_elokuu2014

Keskustelusta tuli hyvä mieli.

Nyt tiedän, ettei se hetki taida koskaan koittaa minullekaan. Kun tunnen itseni vanhaksi. Tai edes aikuiseksi, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Jos nyt voisin tavata 15-vuotiaan Sannin niin sanoisin, ”Hyviä uutisia: olet ihan yhtä hassu ja nuori koko loppuelämäsi”. :)

Kommentit (68)

  1. Jonttu

    Leikitkö muuten koskaan lapsuudessasi legoilla?

    • Sanni

      Leikin kyllä :)

  2. Katariina

    Ihana kirjoitus, kivaa pohdiskelua! :)

  3. Sissi

    Ikääntymisen on huomannut konkreettisimmin esim. siitä, kun ystäväni, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta, lapsi muutti pois kotoa opiskelemaan. Tai kun itsellä alkaa olla tuttavia ja kavereita, jotka voisivat ikänsä puolesta olla omia lapsia. Tai kun oman ikäiset alkavat saada lapsenlapsia. En yhtään tunne itseäni mummoikäiseksi, vaikka seuraavan kerran pyöreitä täyttäessäni se onkin 50. Aloin joskus kolmenkympin paikkeilla ihmetellä, missä se aikuisfiilis oikein on kun sitä ei tule vaikka olen ehtinyt naimisiin, saada kaksi lasta ja erotakin jo. Odotus jatkuu yhä ja huomaan yhä paremmin viihtyväni vähän ikäistäni nuorempien seurassa siksi, että itsekin tunnen itseni nuoremmaksi. Toivottavasti kukaan ei ajattele, että hankkisi tuokin ikäistään seuraa:D

    Kauniita olette, sinä ja äitisi. Tätä oli mukava lukea.

    • Sanni

      Kiitos Sissi :) Ja enpähän ole muuten minäkään ikinä tullut ajatelleeksi minkä ikäinen sinä olet – vaikka kommenttilaatikosta tuttu oletkin :) Tervetuloa iättömien kerhoon ^_^

      Kyllä mä luulen että kosmetiikkablogin – tai ainakin Karkkipäivän kaltaisen varsin lapsenmielisen blogin – lukijat ovat kaikki mieleltään nuoria! ^_^

  4. Nimetön

    En jostain syystä näe kuvia, mutta oma ikätuntemukseni on vaihdellut laidasta laitaan jo nuoresta asti. Välillä olen tuntenut itseni satavuotiaaksi (vanhaksi, ryppyiseksi ja väsyneeksi) ja välillä ihan lapseksi (lapselliseksi). Iättömyyden tunne olisi varmaan parasta, sillä siihen ei liity mitään niin negatiivisia oloja kuin liitän näihin tuntemuksiin.

    Luulin myös pitkään, että jotenkin muuttuisin itsestään paremmaksi, että ujouteni häviäisi iän myötä (niin kuin aina sanotaan) ja että pystyisin liikkumaan ulkona ahdistumatta, mutta ei se ihan niin mene.

    • Sanni

      Voi Nimetön, lähetän virtuaalihalin! Tiedän että on tyhmää jonkun tuntemattoman täältä heitellä että ”Kyllä se siitä”, etenkin kun tietyt luonteen ominaisuudet kuten ujous eivät välttämättä koskaan muutu, mutta haluaisin kääntää asian niin päin, että sinä olet ihan hyvä juuri noinkin! :) Tietysti on ikävää että ahdistut liikkuessasi ulkona ja siihen toivoisi tietysti ”parannusta”, mutta me kaikki emme ole supersosiaalisia ja joukoissa viihtyviä. Niin ei kuulukaan olla. Toivoisin siis vain että et ajattelisi itseäsi jotenkin huonompana vain siksi että olet ujo ja koet ahdistusta julkisissa paikoissa. Se on sinun piirteesi ja on muitakin sinun kaltaisiasi.

      Ja hei – lapsellisuus on oikeasti vain hyve! :) Maailmassa ei voi olla liikaa lapsen mieltä, sanon minä. Lapsilla on kyky ihmetellä asioita vilpittömästi ja tarkastella niitä tavalla, johon aikuisen kyynistynyt mieli ei enää aina pysty. Sellainen puhtaus ja vilpittömyys, olkoonkin kuinka hölmöä vakavien ja arvokkaiden ihmisten mielestä, on minusta pelkästään hyvä asia :)

  5. SV

    Niinpä… En ole ikinä tuntenut oloani niin AIKUISEKSI kuin 18-vuotiaana :) Silloin tiesin kaikesta kaiken, olin varma mielipiteistäni (mustavalkoinen, joo) ja elämän suunta oli selvillä. Nyt ikää 43 vuotta ja kaikki tuo varmuus ja tieto on hävinnyt jonnekin elämän varrelle, huomaan etten ole enää varma mistään enkä varsinkaan tiedä juuri mistään mitään – mutta se ei haittaa :D

    Aikuisuus ei tunnu muuna kuin vastuuna kun on lapsia, ja kun he kohta lähtevät omille teilleen varmaan sitä sitten voi heittäytyä ihan ajelehtimaan vaan tässä elämän virrassa…

    • Sanni

      Tuo oli kyllä hyvin sanottu – aikuisuudessa on tiettyä vastuuta. Siinä siis yksi määritelmä erottamaan aikuisuutta lapsuudesta.

  6. Anne

    Itselle iän lisääntyminen tuli konkreettiseksi silloin, kun toisesta vanhemmasta tuli sairauden takia täysin riippuvainen muista. Olin vanhempani sairastuessa alle 30v. Tietty huolettomuus ja ”nuoruus” oli silloin ohi. Vaikeaa on myös se, vanhemmistani huolehtiminen tuli ennen omaa perhettä. Ja nyt mietin, ehdinkö saada ainakaan biologisia lapsia, kun tämä järjestys meni näin.

    Ja sitten toisaalta- samaan aikaan ajattelen itse olevani n. 25v. Olen jotenkin jämähtänyt aikaan ennen vanhempani sairastumista. 40v ihmiset ovat mielestäni huomattavasti minua vanhempia. ;)

    • Sanni

      Ikävä kuulla vanhempasi sairaudesta, se on varmasti muuttanut nuoruuttasi (ja koko elämääsi) radikaalisti. Olen kovin pahoillani. Elämä on niin arvaamaton ja joskus lapsista tulee vanhempiensa ”vanhempia” jo nuorina, syitä ja tilanteita on monia. Vaikeita ja kipeitäkin asioita. En tiedä ikääsi, mutta ehkä vielä ei kuitenkaan ole täysin myöhäistä saada biologista lasta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kaunista uutta vuotta! :)

      • Anne

        Kiitos kauneista sanoista <3. Olen 35v joten toivoa vielä on.

  7. Heidikr

    Olipa ihana kirjotus.

    Mie oon aina jotenki olettanu että ”naisilta näyttävät naiset” varmaan tuntee olonsakin enemmän naiseksi ja aikuiseksi jo sen ulkonäkönsäkin takia. Ja mie, joka näytän kai ikuisesti pikkutytöltä, koska oon lyhyt ja pienikokoinen, saan myöskin tuntea itteni aina pikkutytöksi. Tai en oo ainakaa siitä syystä ressanu sitä etten tunne itteäni sen aikuisemmaksi ku esim kymmenen vuotta sitten.

    Mutta ehkä se pikkutyttöys on meissä kaikissa :)

    Oikeastaan selkein ero nuorempaan itteensä on se ettei ole enää niin epävarma itsestään. Ja se jos mikä on onnea! :)

    • Sanni

      Viimeinen kohta pätee omallakin kohdallani :) Niin totta :)

  8. anonymous

    hieno ja jälleen ajatuksia herättävä postaus! :) ensin meinasi tulla surku, kun olen iät ja ajat tuntenut itseni kauhean aikuiseksi. olen joutunut ottamaan vastuun itsestäni nuoresta pitäen ja itsenäistynyt sangen nuorena, joten on monesti tuntunut että olen jo ihan vanha henkisesti kun olen seurannut samanikäisten teinidraamoja ja itsenäistymiskipuiluita (varsinkin hieman nuorempana) :D mutta näitä kommentteja lukiessa tulin ajatelleeksi, että nuori mielihän tarkoittaa parhaimmillaan uteliaisuutta, avoimuutta ja luottavaisuutta ja mulle myös normeista piittamattomuutta (hyvässä mielessä, että ei tarvitse pönöttää tai elää jollain tavalla koska se on se normitapa), ja niitä minulla kyllä löytyy :) eli hyvä juuri näin, toivottavasti elämän viisastamana mutta silti hyvällä tavalla lapsenmielisenä :) teistä molemmista kyllä hehkuu kuvienkin välityksellä se ihana nuoren mielen energia ja positiivisuus ^^

    tiedän kyllä, ettei tämä nyt ollut tämän postauksen pointti, mutta sen lisäksi, että olen aivan mahdoton giikki olen myös innokas kertoilemaan! ^_^ nimittäin jäin miettimään tuota valtion ikää. teini suomi kyllä ei missään nimessä ole! valtion ikää on hurjan vaikea määrittää, sillä eihän mitään selkeää määritelmää valtiollekaan ole. aloitetaanko mittaaminen itsenäiseksi julistautumisesta? onko tuolla määritelmällä vaikka palestiina valtio vai ei? tai voisiko suomi-valtionkin synnyn ajoittaa jopa 1800-luvun alkuun kun suuriruhtinaskunta hallinnollisena entiteettinä muodostettiin ja alkoi autonomian aika? moderni valtio tällaisena, kuin mitä me valtiolla yleisesti käsitämme, on joka tapauksessa yhteiselon järjestämisen muotona suhteellisen uusi (eikä välttämättä se paras mahdollinen, kuten tämä poliitikkojen tuhoisa lyhytnäköisyys meille todistaa ;)). varsinainen valtionmuodostusryntäys alkoi 1800-luvulla, joten siihen suhteutettuna suomi on melkein vanhus! toki on valtioita, jotka ovat säilyneet jokseenkin yhteneväisinä muodostelmina huomattavasti pidempään, kuten vaikkapa Japani. mutta katkaiseeko vaikka miehitys valtion olemassaolon? jos, niin nykyisen Japaninkin tarina alkaisi vasta miehityksen päättymisestä eli vuodesta 1952! hih, no ei tästä enempää, mietin että kehtaanko nyt tällaista nörttisettiä edes heittää kauneusblogin kommentteihin mutta kun nyt otit asian puheeksi ihan suoran kysymyksen muodossa… :D

    • Sanni

      Olet oikeassa noissa valtion ikä -pohdinnoissa, tosiaan, mistä jonkun valtion tai hallinnollisen alueen ikä mitataan..? Onhan Suomikin tosiaan ollut olemassa suomalaisten kansoittamana jo satoja vuosia. Dämn, kyllä huomaa että lukioajoista on jo liikaa aikaa, enpähän voi väittää muistavani mihin aikaan Suomen varsinainen kulttuuri- & kielihistoria ulottuu…

      Mitä Suomessa on ollut vaikkapa vuonna 245 jaa? Tai antiikin Rooman aikoihin…?

      Mä haluun takaisin kouluun…! :D

      • NG

        ”Mitä Suomessa on ollut vaikkapa vuonna 245 jaa? Tai antiikin Rooman aikoihin…?”

        Barbaarimetsäläisiä :)

        • Sanni

          :) Njooh, ei ainakaan porukkaa rakentamassa upeaa arkkitehtuuria toisin kuin Roomassa (viitaten aiempiin ”Miksi Suomessa on niin ankeaa arkkitehtuuria” -pohdintoihini… ;))

  9. Bea

    Hyvä kirjoitus, olen itsekin pohtinut ikäasioita viimeaikoina.

    Olen vasta 22 vuotta mutta viime aikoina minulle on kolahtanut se fakta että ”olen aikuinen”. Olen aina ollut perheen ja koko suvun nuorin ja sain teini-ikäiseksi asti ns. lapsellista kohtelua sen takia. Nykyään asun toisella paikkakunnalla kuin perheeni, käyn kokopäivätöissä ja elätän itseni. Elämäni on erittäin tasapainoista ja minulla on kaikki langat käsissäni, toisin kuin monella muulla ikäiselläni. Aina kun palaan kotiin, vanhempieni ja isovanhempieni vanhenemisen huomaa ja se tekee minut surulliseksi. Silloin minulle aina kolahtaa että en ole lapsi enää. Toisaalta kotiin on ihana palata, sillä äidille ja isälle olen aina heidän oma pikkutyttö, joka katsoo heidän kanssa televisiota samalla kun äiti hieroo jalkojani.

    Ehkäpä muutaman vuoden päästä tämä oivaltamisen hetki menee ohi ja saan nauttia ajatuksesta, kuinka nuori loppuen lopuksi olenkaan. :)

    • Sanni

      äidille ja isälle olen aina heidän oma pikkutyttö, joka katsoo heidän kanssa televisiota samalla kun äiti hieroo jalkojani.

      Ihana :)

      Ehkäpä muutaman vuoden päästä tämä oivaltamisen hetki menee ohi ja saan nauttia ajatuksesta, kuinka nuori loppuen lopuksi olenkaan. :)

      Uskon näin…! ^_^

  10. SaraP

    Hyvä kirjoitus :)
    Itsekin olen huomannun töissä, että ei se ikä määritä sitä millainen ihminen on. Työkaverit on kaikki ”kavereita” oli ikä mikä tahansa, aina löytyy juteltavaa kun on tauolla yhtä aikaa. Ei ole semmoinen tunne että tuohan voisi olla vaikka äitini, en mä voi puhua tuon kanssa siitä ja tästä asiasta :) Välillä kun alkaa puhumaan asiasta nii yllättyy jopa siitä minkä ikäinen kukakin on, ei sitä muuten tule ajatelleeksi.

  11. meow

    Tosi kiva postaus ja sai ajattelemaan, kuinka nopeasti aika menee! :) En oikeastaan muuten mieti hirveästi ikäjuttuja, mutta pari kuukautta sitten eräässä opiskelijatapahtumassa oli harvinaisen paljon 18-19-vuotiaita juuri opiskelunsa aloittaneita ja en vain kokenut kuuluvani kauhean hyvin joukkoon, koska etenkin siinä iässä usein helposti kategorisoidaan ihmisiä iän mukaan. Se sai ajattelemaan kuinka siinä suhteessa ”vanha” olen, vaikken koekaan olevani kovinkaan aikuinen :D

    Ensi vuonna täytän 25, mutta viimeisen puolenvuoden aikana mua on luultu monta kertaa ulkonäön perusteella 15-19-vuotiaaksi…

    • Sanni

      sai ajattelemaan, kuinka nopeasti aika menee! :)

      Aika menee yhä vain nopeammin mitä vanhemmaksi tulee, se on iän harmillisempi vaikutus. 15-vuotiaasta 20-vuotiaaksi oli pieni ikuisuus, yksi vuosi kuin kokonainen elämä, nyt viisi vuotta menee niin että päällä on sama paita ja kun katsoo kuvaa niin muistaa viiden vuoden takaiset tapahtumat kuin toissa viikon :)

  12. Sateenkaarikala

    ”Vanhuus oli hänen valepukunsa niin kuin se kerran oli ollut lapsuus_ _ _Tiesin sen, koska en ole ollut itsekään lapsi, tiesin sen koska en milloinkaan tule olemaan vanha. Tiesin sen, koska olin kuullut kuningas Milindan kysymyksen: Oliko se joka syntyi sama kuin se joka kuoli? ja kuullut vastauksen, joka ei ollut kyllä eikä ei.”

    – Tainaron (Leena Krohn)

    Lempikirjailijani.

    • Sanni

      Oh, miten ihana sitaatti <3 Krohn se osaa sanojen taidon.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.