Bloggaamisessa ihaninta ja kamalinta

Sanni_juhannus_IMG_2881

Olen blogannut lähestulkoon päivittäin yli seitsemän vuoden ajan. Tai oikeastaan bloggaan ihan joka päivä, sillä niinäkin päivinä jolloin en julkaise mitään postausta, puuhailen blogin parissa; kirjoitan seuraavan päivän juttua (joskus kirjoitan jotain juttua hiljalleen monta päivää), otan tuotekuvia tai vastaan kommentteihin. Karkkipäivä on todellakin ollut läsnä elämässäni joka päivä, 2509 päivää tähän saakka. Se on huima määrä.

Vuosiin on mahtunut vain yksi kuu, heinäkuu vuonna 2011, jolloin pidin tietoisesti vapaata bloggauksesta. ”Lomankin” aikana olin kuitenkin näköjään julkaissut 6 postausta, mm. tämän jolle olen pitkään suunnitellut jatkoa: Meikkikuvia 90-luvun Vogue-lehdistä. Arkistoja on kyllä niin veikeä tutkia, moni postaus tuntuu edelleen niin tuoreelta että sitä ihan hätkähtää tajutessaan että välillä on hujahtanut vuosia. Ja Vogue-jutun jatkokin on edelleen tekemättä ^_^

Bloggauksesta on vaikea ”lomailla” koska se on niin ihanaa ja hauskaa. Se on elämäntapa. Mutta samalla siinä on myös ikäviä puolia. Juttuja, joiden vuoksi välillä mietin, että tämä voisi jopa olla syy lopettaa.

Juhannus2016_IMG_2840

Bloggaamisessa ihaninta on:

Asioiden jakaminen toisten kanssa. Sosiaalinen kokeminen. Bloggaamalla jostain kokemastaan sen voi kokea myös muiden näkökulmasta, kommenttien ja keskustelun kautta. Se antaa valtavan paljon. Yksinkertaisimmillaan pinnallisia tuotevinkkejä, syvällisimmillään uusia oivalluksia.

Joskus alussa ajattelin blogin olevan alusta itseni toteutukselle, kuin pieni ”ateljee” jossa silmämeikkimaalari-Sanni esittelee päivän värikkäitä maalauksiaan ja välillä ajatuksiaan meikeistä ja muusta kosmetiikasta. Mutta hyvin pian huomasin, että tekee mieli kirjoittaa muustakin. Sirotella joukkoon elämän pikku juttuja. Alussa tunsin suunnilleen puolustelun tarvetta näille täysin off topic -jutuille, kunnes tajusin, että sehän on ihan bää, ei blogin tarvitse fakkiutua yksinomaan siihen teemaan jonka ympärille se on perustettu.

Kun annoin itselleni luvan kirjoittaa mistä tahansa, eikä Karkkipäivä ollut enää ”pelkkä” meikkiblogi, aloin tykätä blogistani vielä enemmän. Paikkana. Juuri sellaisena kuin sivupalkin viimeisin blogikuvaus kertoo: oma hyvän mielen paikkani jossa saan yhdistää kaikki elämäni inspiroivimmat asiat.

Juhannus2016_2

Karkkipäivä on minulle kuin sekoitus kauneustuotepalstaa ja kirjeystävyyttä. Täällä on se ”virallisempi” kauneustuotearvostelupuoli ja sitten ne kaikenkarvaiset ajatusvirtaukset joita kirjoitan kuin olisitte kavereitani. Kirjekavereille en ehkä olisi koskaan raapustellut analyysiä maskaraharjojen kaarevuudesta tai kasvojenpuhdistusgeelin vaahdonmuodostuksesta, tai intoillut täydellisen violetista luomiväristä. Mutta täällä voin sen tehdä. :)

Bloggaamisessa ihanaa on myös spontaanius. Hetkessä oleminen. En haluaisi kirjoittaa lehteen jonka jutut ovat tarkasti suunniteltuja, aikataulutettuja ja tiettyyn sanamäärään sidottuja. Ja journalistiseen tyyliin kirjoitettuja, tietenkin. Toki suunnittelen bloginkin juttuja, mutta annan aina tunteen ohjata enkä osaisi koskaan suunnitella viikon postauksia etukäteen – teemaviikot poislukien. Julkaisen useimmiten juuri sitä mikä sillä hetkellä tuntuu siltä että nyt tää haluaa ulos. Kuten tänä aamuna tämä kirjoitus :) Vaikka olin eilen ajatellut laittaa tänään jutun juhannusruoista :)

Bloggaamisen suola on tietysti vastakaiku, se palaute mitä saan teiltä lukijoilta. Se, että onnistuu jollain tekemisellään ja kirjoittamallaan tuomaan ihmisille iloa, hyvää mieltä tai ylipäänsä positiivisia tuntemuksia – tai vaikka uusia näkökulmia, se on jotain ihan mahtavaa. Se tekee minut onnelliseksi. Oli se sitten yksinkertainen silmänrajausvinkki, oivallus poskipunan käytöstä, inspiraatiota aamiaispöytään tai vinkki Kreikan kätketystä saarihelmestä. Tai jotain abstraktimpaa.

Jos jotakuta hymyilyttää tai jopa naurattaa blogiani lukiessa, olen onnistunut. On huikeaa pystyä vaikuttamaan tuntemattomaan ihmiseen niin, että hänen päivänsä saattaa alkaa hymyllä kiitos jonkun hassun havainnon josta olen kirjoittanut. Se on minulle henkilökohtaisesti blogin suurin voimavara, suurinta mitä se voi antaa. Ei niinkään se, myytiinkö jotain antioksidanttivoidetta hyllyt tyhjiksi kun satuin siitä tykkäämään.

Juhannus2016_IMG_7295

Bloggaamisessa ikävää on…

Kun ei ehdi vastata kaikkiin sähköposteihin ja kommentit kasaantuvat. :´-(

Kun omaa empaattisen luonteen, ahdistuu, kun joutuu jättämään jonkun huomiotta. Niin kovasti kuin haluaisin vastata ihan jokaiselle, asiat täytyy priorisoida. Koneen ääressä haluaa istua vain määränsä verran ja lopun ajan tehdä jotain muuta rentouttavaa; laittaa ruokaa, lukea, lähteä kävelylle. Vaikka kuinka vastaisin mielelläni kaikille, niin vielä mieluummin käytän aikaa uusien postausten tuottamiseen.

Kummatkin ovat blogisisältöä: itse postaukset ja vastaukset kommentteihin. Niiden arvottaminen on vaikeaa. Ajattelen kommenttien jättäjiä yksilöinä ja näen asian heidän kannaltaan niin, että jos en vastaa, olen laiminlyönyt heidät. Voi hyvin olla, että monet lukijat ymmärtävät, että bloggaaja ei välttämättä ehdi vastata kaikkiin kommentteihin, eivätkä loukkaannu. Mutta itse koen jokaisen, etenkin henkilökohtaista tai kantaaottavaa, keskustelullista näkökulmaa sisältäneen kommentin vastaamatta jättämisen raskaana. Tulen surulliseksi kun ajattelen, että vaikka voin  ilahduttaa sataa ihmistä postauksella, saatan samalla myös loukata kahta ihmistä kun en ehdi vastata heille. Puntarointi näiden kahden välillä: painaako sadan ihmisen ilo enemmän kuin kahden ihmisen mahdollinen mielensä pahoitus? Pitäisikö priorisoida kommentteihin ja henkilökohtaisiin lukijasähköposteihin vastaus ja julkaista vähemmän postaussisältöä…? Kummanko voi arvottaa tärkeämmäksi?

Tämä on ikuinen ristiriita joka painaa minua välillä niin pahasti että koen fyysistä pahaa oloa kun mietin ”laiminlyötyjä” kommentteja.

Herkän ja ylitunteellisen persoonallisuuden haasteita. Joku sanoisi tähän että ”Voi hyvää päivää, kaikkea sinäkin murehdit”. Ja on sanonutkin. ”Mitä sä oikein käytät energiaasi tuntemattomien ihmisten miettimiseen, mitä väliä heillä on?”

No heillä on väliä. Ilman lukijoita ei ole blogia – ainakaan sellaista blogia jota itse haluan kirjoittaa.

Juhannus2016_

Bloggauksessa ikävää on myös (niin hullulta kuin se kuulostaakin, koska se on samalla myös positiivista), kokonaisvaltaisuus. Eli blogin muuttuminen elämäntavaksi jota on vaikea erottaa muusta ajasta ja olemisesta. Blogi on mukana kaiken aikaa, ihan joka ikinen hetki. Sitä ei voi sulkea pois päältä. Mitä ikinä teenkin, huomaan kohta miettiväni tilannetta blogin kannalta; saisiko tästä blogisisältöä? Kuvaanko tämän annoksen? Miten saisin ikuistettua tämän hetken ja tunteen blogiin…?

Se on mukavaa, koska asioiden jakaminen tuo minulle iloa ja haluan kirjoittaa joka päivä. Mutta samalla se on myös… jotenkin raskasta. Joskus tuntuu, että käytän ihan liikaa aikaa blogijuttuihin. Minulle tekisi hyvää pitää pari blogivapaata päivää viikossa, niin että en kirjoita tai kuvaa yhtään mitään blogia varten, vaikka en ajatuksistani blogia voi sulkeakaan. Käytännössä se ei kuitenkaan ole onnistunut. Lopulta en koskaan malta olla kirjoittamatta, kuvaamatta ja säätämättä jotain blogiin liittyvää. Ja samalla varastossa on jo valtavasti puolivalmista materiaalia jonka voisin työstää ulos, mutta en tee sitä vaan innostun joka päivä jostain uudesta. Ja kohta ahdistaakin sitten se jonossa olevien juttujen paljous, ”Kun tääkin piti julkaista jo puoli vuotta sitten”.

Ihan hullua. Mutta nämä on näitä juttuja jotka tekee meistä ihmisiä. Kaikki toimintamme ei aina ole järkevää ja loogista. Sitä voi vain olla kyydissä ja ihmetellä, että ”Jaa, näin minä sitten teen”.

Jatkan tällä kiikkulaudalla tasapainottelua, samalla nauttien jokaisesta päivästä bloggaajana, iloiten joka kerta kun sormi on taas painanut ”Julkaise”-nappia. <3 Ja välillä kokien surua kommenteista tai siitä, että blogin parissa vietetty aika on pois parisuhteesta tai ystävien kanssa vietetystä ajasta. Tai vaikka siitä Taru Sormusten Herrasta -kirjan lukuprojektista.

Mukavaa sunnuntaita kaikille, saimmehan me sitten kuitenkin lämpimän, aurinkoisen juhannuksen :) (Kuvat Finströmin Tjudöstä jossa itse vietän viikonloppua.)

.

P.S. Vielä tämän päivän loppuun on aikaa osallistua juhannusarvontoihin: täällä olisi tarjolla The Body Shopin Drops Of Light -seerumi ja täällä Essien kynsilakkoja. :) Niin joo – arvonnatkin on muuten bloggauksessa ihanaa! ^_^

Kommentit (28)
  1. Kirjoitustyylisi on ihana! Oivaltava ja viihdyttävä, hauska :) mielestäni blogisi paras asia on että et yritäkään olla yhden aihepiirin blogi. Tai yritä olla mitään vaan kirjoitat juuri siitä mikä milloinkin sopivalta tuntuu. Se luo vaihtelua. Ja tämähän on ainutlaatuinen blogi, persoonallinen, johtuen pitkälti kirjoitustyylistäsi joka päästää persoonasi sopivasti esiin (tai ”persoona” eli se minkälaisen käsityksen lukijana saa). Luen myös muoti- ja lifestyle blogeja ja monia vaivaa tietynlainen persoonattomuus. Tyylit ja postausideat toistuu blogista toiseen, se on vähän tylsää vaikka sitä kuinka sanotaan ”inspiroitumiseksi”. Tämä on kiistatta mielestäni Suomen paras blogi :) ja olen tätä mieltä vaikka et vastaisikaan tähän mitään :D

    1. <3 <3 <3

  2. Voi vitsi, tämä oli tosi kiva postaus! :) Karkkipäivästä todellakin huokuu se että blogi on kokonaisvaltaisesti osa elämääsi ja jotenkin tapasi kirjoittaa on tosi vilpitön, sydämellinen ja mukaansatempaava. :)

    Tuttuja tunteita liittyen kommentteihin vastaamiseen – vaikkakin itselleni niitä tulee sen verran vähemmän että aina jossain vaiheessa ehdin jokaiseen vastata, joskus vaan se venyy niin pitkälle että koen tosi huonoa omatuntoa kun mietin että joku on nähnyt vaivan kommentoida, ja kenties ajattelee etten aiokaan vastata. Aina sitä miettii että käyttääkö rajallisen ajan juuri sillä hetkellä vastaamiseen vai uuden postauksen tekemiseen, joka kerta joutuu puntaroimaan kumpi tehdä ensin!

    1. Mä vastaan vain että <3 Kommentit ovat ihania ja jokainen bloggaaja ilahtuu niistä. Eikä niihin pitäisi liittyä mitään velvollisuudentunteita, kommentointi on vapaaehtoista ja jokainen vastaa jos on aikaa tai mahdollisuuksia. Mutta aina ei ole aikaa ja ihmisetkin ovat erilaisia, toiset hallitsevat tehokkaan ja nopean vastaustyylin, toiset eivät. Sitä haluaisi vastata jokaiselle jotain henkilökohtaista johon on laittanut ajatusta, jota on miettinyt. Ja kun siihen ei ole aikaa… jättää mieluummin sanomatta mitään, vaikka voisi laittaa vain sen hymiön tai sydämen mitä alempana kommentoiva dea ehdottaa tai pitäisi mukavana käytäntönä.
      Ei tähän ole ratkaisua. Muuta kuin jatkaa ja tasapainoilla tuntemustensa kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *