Ajatuksia kehosta ja hyvinvoinnista

Haluan tänään kirjoittaa kehosta ja hyvinvoinnista.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, erityisesti rinnoista, joille omistin postauksen elokuussa 2013.

Teini-ikäisenä olin niin epävarma, etten uskonut kenenkään pojan koskaan haluavan olla kanssani, koska vartaloni oli niin ruma. Siihen varmasti vaikuttivat ikäisteni poikien ilkeät kommentit.

Myöhemmin, oivallettuani erityisherkkyyteni, tajusin, miksi nuo triviaalit kommentit jättivät minuun niin syvät jäljet. Moni kuulee murrosikäisenä naljailua ulkonäöstään, mutta kaikkiin ei jää niin voimakas ahdistus kuin minuun jäi, todella pitkäksi aikaa.

Päälle kaksikymppisen kypsyydessä sitten vihdoin tulin sujuiksi kroppani kanssa. Asioilla kuten rintojen koko tai pakaroiden pyöreys ei ollut enää muuta kuin yleisesti esteettistä merkitystä, niitä saattoi ajatella samaan tapaan kuin paksuja, kiiltäviä hiuksia tai kauniin muotoisia kynsiä; näyttävät upeilta, mutta olen iloinen ilmankin ja tyytyväinen niillä mitä minulla on. Voin vilpittömästi ihailla toisten ihmisten kauniita vartaloita, hiuksia tai  tyyliä.

Sittemmin minusta tuli niin ”vapautunut”, että saatoin esimerkiksi hämmentää ex-miestäni riisuutumalla puolialasti tilanteissa joissa oli hänen kavereitaan läsnä. Tai kävellä etelän kohteissa kaupungilla bikinitopissa. En vain enää kokenut pienintäkään tunnetta siitä, että kehossa olisi jotain jota pitäisi jollain tapaa peitellä tai hävetä. Kaikilla meillä on kroppa.

”Keho on mun kaveri”. ❤️

Vai oliko ihan niin…?

Olen alkanut kriisitoipilaana nähdä monia asioita itsessäni uudella tavalla. Lähes vuosikymmenen kestänyt ”kolmen kympin kriisini” kertoi jotain muuta suhteestani kehooni.

Vaikka kokemustasolla hyväksyin kroppani edelleen ja olin ulkoisesti itsevarma, valjastin kehoni tuomaan minulle hallinnan tunnetta sitä mukaa kun se alkoi uupua muualta elämästä.  :(

Meillä oli entisen mieheni kanssa hyvin vaikea ajanjakso loppukesällä-syksyllä 2011. En tiedä oliko lopulta sattumaa, että juuri niihin aikoihin päätin vaihtaa ruokavaliotani.

Ruokavaliokokeilun osuminen juuri siihen ajankohtaan oli todennäköisesti sattuma, mutta myöhemmin tarkasteltuna minulle on ollut selvää, että ruokavalion tuomista eduista ja hyvän olon tunteesta saamani hallinnan tunne auttoi minua selviytymään vaikeasta ajanjaksosta, jossa en muuten pystynyt hallitsemaan asioiden kulkua.

Ehkä se on myös osasyy, miksi ruokavaliota oli niin helppoa ja luonnollista jäädä noudattamaan.

Se tuo (varmasti edelleenkin) hallinnan tunnetta kaiken ei-hallittavan ja selitystä vaille jäävän keskellä. Se on jotain, mihin alitajuisesti voin luottaa, kun tuntuu, että ympärillä on paljon epävarmaa.

Vaikka osalla seuraajistani on ollut eri näkemyksiä siitä, onko ruokavalioni noudattaminen tervettä toimintaa, olen itse yhä sitä mieltä, että itse ruoka ei ole tehnyt minulle mitään ”hallaa”. Päinvastoin.

Näen kuitenkin nyt ruokavalion merkityksen elämässäni viimeisen vuosikymmenen aikana laajemmin ja ymmärrän, millä lailla olen käyttänyt sitä väärin: kontrollointiin ja tasapainon saavuttamiseen tilanteessa, jossa epätasapaino ja huono olo johtui jostain ihan muusta kuin viljan ja sokerin tuomista vatsaoireista.

Lievittämällä kehollisia oireita ruoan avulla minun ei tarvinnut kohdata niitä asioita, jotka todellisuudessa toivat minulle oireilua.

Toinen asia, jolla olen kehoni kautta pyrkinyt saamaan hallinnan tunnetta huolten ja kiristyvän stressin keskellä on

LIIKUNTA.

Voin myöntää minulla todellakin olleen monta vuotta epäterve suhde liikuntaan. En ollut kehoaan loppuun asti rääkkäävä himotreenaaja tai itsensä kuihduksiin juokseva lenkkiaddikti, mutta suhde oli muulla tapaa vinoutunut.

Aloitin liikuntaharrastuksen alunperin, jotta voisin hyvin nyt ja iäkkäämpänä. Esikuvana minulla on äitini, joka on harrastanut monipuolisesti liikuntaa koko elämänsä, ja on 7-kymppisenä yhä loistavassa kunnossa.

Pitkään treenasin ihan normaalisti vailla mitään lieveilmiöitä, kävin salilla 2-3 kertaa viikossa ja siinäpä se. Tunsin, että kehossani oli hyvä olo, ja se riitti.

”Kolmen kympin kriisin” sitten alkaessa hiipiä päälleni (tai miksi sitä haluaa kutsua), aloin kadottaa tajun siitä, miltä liikunnan pitäisi tuntua. Ja mitä sen pitäisi ”tehdä”. Olin välillä ihan hukassa. Vihasin liikuntaa, tykkäsin siitä taas, kokeilin uusia lajeja, innostuin, kyllästyin, ihmettelin. Olin välillä liikkumatta monia kuukausia, sitten palasin taas salille.

Todellinen hyvä olo ei vain tuntunut palaavan. Minusta tuntui koko ajan, että ”en tee tarpeeksi” tai ”en tee oikein”, kun ei tunnu ”oikealta”. Olin kadottanut liikunnan punaisen langan kokonaan.

Ostin valmennuksia, joiden avulla kyllä opin pois joistain vääristä malleistani (kuten että tunnin lenkki + sen perään raskas punttitreeni on fiksu yhdistelmä), mutta toisaalta osa näistä valmennuksista oli omiaan myös lisäämään kokemusta (minulle) vääränlaisesta liikunnan tuloksesta – ja edustivat muutenkin hyvin kapeaa asennetta liikuntaan, ravintoon ja kehon hyvinvointiin.

Sanni huhtikuussa 2016 – Sanni huhtikuussa 2020

Punainen lanka pysyi piilossa ja keväällä 2018 lopetin liikunnan kokonaan.

Pitkän tauon jälkeen palasin suorittamaan monotonista, mekaanista ja ilotonta salitreeniäni, ja saavutinkin taas tietynlaisen ”paremman olon” kohentuneen lihaskunnon myötä. Mutta en iloa.

Liikunnan ilo löytyi vasta loppusyksyllä 2019 palkattuani jälleen uuden valmentajan.

Kirjoitin valmentajalle sähköpostin otsikolla ”Treeniohjelma uupumuksesta toipuvalle”. Kerroin elämäntilanteestani. ”Haluaisin löytää lempeän tavan palata pikku hiljaa kuntoa kasvattavan treenin pariin. Haluan treenata, mutta siitä muodostuu minulle helposti suorittavaa. Kaipaan tähän ammattilaisen apua.” 

Se osoittautui yhdeksi parhaimmista asioista mitä olen viime vuoden aikana itseni hyväksi tehnyt.

Valmentajani osoittautui ihan fantastiseksi henkilöksi, jonka kanssa olemme juuri oikealla aaltopituudella. Hänen avullaan olen löytänyt uuden tavan liikkua ja kokea liikunnan hyödyt. Uuden asenteen!

Liikun nyt todella lempeästi ja hitaalla temmolla. Kahden kuukauden aikana uuden ohjelman aloituksesta kehoni lihasmassa oli kasvanut, vaikka treeni on hyvin rauhallista, kun nyt kenties ensimmäistä kertaa elämässäni myös palaudun. 🙏🏻

Huikean onnekkaana sattumana valmentajani oli juuri tehnyt minulle kaksi kotijumppaohjelmaa koronakriisin puhjetessa. Nyt olen tehnyt näitä jumppia kotona, mökillä ja pihalla :)

Käyn välillä myös lenkillä, ja se maistuu taas.

En juokse enää tunnin lenkkejä ”koska eihän alle tunti oo mitään”, vaan juoksen – hölkkään – sen aikaa mikä tuntuu hyvältä :) Se voi olla 20 minuuttia tai 40 minuuttia.

Se on kivaa. :)

Ja mä voin nyt hyvin!

Mä voin nyt tosi hyvin..! :)

Ihanaa sunnuntaita kaikille, ja hyvää vointia ❤️

.

P.S. Tämä saattaa olla hulluin huomio ja kommentti jonka olen koskaan blogiini kirjoittanut, mutta jos se tuo hymyn jonkun huulille, niin se on hulluuden arvoinen 😄

Olen kirjoittanut tisseistäni. Ne on pienet. Kirjoitin myös, että sitä mukaa kun nuorena aloin hyväksyä tissini, ne tuntuivat ikäänkuin kasvavan. Se oli psykologinen vaikutus. Mutta nyt, nyt kun olen 41…! Mun tissit on oikeasti kasvaneet..! :D Ehkä siksi kun painan nyt kaksi kiloa enemmän? Tai siksi, kun kuukautiseni palasivat kahdeksan vuoden tauon jälkeen? Ja mun keho on nyt terve, olen toipunut uupumuksesta ja mä voin hyvin 🙏🏻

😁

Kommentit (25)
  1. Hyvä että nyt on paremmin <3
    Entisenä syömishäiriöisenä tunnistan tuon ruuan kontrolloinnin hyvin, myös itselläni se on jatkunut lähes läpi elämän jossain muodossa. Tällä hetkellä tosin keskityn siihen, että syön ylipäätään säännöllisesti, laadulla ei niin väliä. Liikunnan haluaisin saada takaisin elämään, mutta uskon, että se tulee kun on sen aika. Muutin kaksi viikkoa sitten ja toistaiseksi tekemistä on riittänyt kämpän laiton osalta aika paljon. Telkkarin pikalinkkeihin on kuitenkin jo kaivettu valmiiksi yoga-kanava, eli jos siitä alottaisi.

  2. Ihana postaus <3 Ihanaa lukea, että lempeällä ja rauhallisella treenillä saa tuloksia ja hyvän olon! Oma tarinani on hyvin saman tyyppinen, joten tämän lukemisesta tuli hyvä mieli. :) Suorittaminen taipumuksena täälläkin, ja menin himoliikunnan kautta uupumukseen, täydelliseen liikkumattomuuteen ja nyt olen lempeän liikkumisen vaiheessa, joskin lihaskunto pitäisi kehon hyvinvoinnin ylläpidon vuoksi saada mukaan (kävely-hölkkä-jooga-tyylillä mennään nyt). Mulla painon on näköjään pitänyt nousta 4 kg, että rintoihin on tullut enemmän muotoa. :D Hassua, kuinka paljon se on vaikuttanut naisellisuuteeni. Melkein ei haittaa muualle kehoon tullut pehmeys, kun rintojen suhteen on niin paljon parempi boogie nyt. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *