Ajatuksia hitaudesta

Tämän kirjoituksen otsikko voisi olla myös ”Hei, olen hidas”. Tämä on omalla tavallaan sisarkirjoitus postaukselle Hei, olen perfektionisti.

Sillä erolla, että perfektionisti olen ollut aina, hitaus on uusi ominaisuus. En ole syntynyt hitaaksi, mutta elin elämääni tavalla, jonka seurauksena nyt olen sellainen.

Hitaus on tietyssä mielessä nykyään tavoiteltava ja positiivinenkin asia. Slow life. Hidas elämä. Kaikkia neuvotaan hidastamaan. Hidastaminen onkin varmasti hyvä juttu. Mutta pysyvä hitaus ja kognitiivinen jähmeys…. se on seuraus ja kuin ”jälkitauti”, johon on totuteltava. Joka on vain hyväksyttävä. Jota erityisesti perfektionistin minussa on ollut vaikea hyväksyä, mutta pikku hiljaa sekin on alkanut tulla sujuiksi asian kanssa. Nyt olen tällainen, ja haluan pitää itsestäni myös tällaisena.

On ollut jännä asia oivaltaa, että sairastin monta vuotta julkisesti tajuamatta sitä kunnolla itse. Jälkeenpäin oireilua on helppo ollut nähdä kirjoituksissani.

Lasken, että sairastuin kroonisen stressin johtamaan uupumukseen loppuvuodesta 2011. Konkreettisin oire oli kuukautisten poisjääminen. Koko elämäni suunnilleen kellontarkat kuukautiset jäivät pois tammikuussa 2012, ja pysyivät poissa jouluun 2019 saakka.

Olin kroonisessa stressi- ja ylivirittyneisyystilassa yli kahdeksan vuotta. Uupumus oli varmasti alkanut jo paljon aikaisemmin, kuukautisten pois jääminen vain oli selkein fyysinen oire. Keho oli saavuttanut sen tason väsymys- ja tulehduspisteen, että se katsoi, että tämä nainen ei nyt ainakaan ole kelvollinen pitämään huolta mahdollisesta jälkikasvusta, ovulaatio poikki.

Olin sairas niin pitkään, että sairaudesta tuli normaali ja kadotin tajun sille, miltä pitäisi tuntua, kun palautuu. En enää tiennyt, mitä on palautuminen.

Ilman kuukautisten piirtämää konkreettista hätähuutoa, en ehkä vieläkään osaisi hahmottaa, kuinka kauan olin sairas.

30 ensimmäistä vuotta elämässäni olin monella tapaa nopea. Olin lapsesta saakka vilkas ja loputtoman energinen. Liikuin nopeasti, puhuin nopeasti, päättelin nopeasti. Opin nopeasti.

Opin kirjoittamaan kirjoituskoneella jo ennen kuin osasin kunnolla kirjoittaa käsin. Opin sujuvan englannin kielen taidon pelkästään katsomalla Sky Channelin piirrettyjä. Koulu oli minulle helppoa. Olin niitä oppilaita, joiden ei juuri tarvinnut lukea kokeisiin tai panostaa läksyihin. Asiat jäivät helposti mieleen ja minulle oli yksinkertaisesti helppo oppia ja omaksua uusia asioita.

Moni asia oli vaivatonta. Saatoin upota minua kiinnostaviin asioihin tunneiksi, vailla kiireen tai paineen tuntua. Ei ollut paineita tai tunnetta siitä, missä ajassa mistäkin pitäisi suoriutua. Oli vain asioita, joihin oli kiva perehtyä.

En oikeastaan tuntenut käsitteitä ’väsymys’ tai ’tylsyys’.

Vuodesta 2009 eteenpäin kaikki muuttui hyvin nopeasti. Digiympäristö oli jo aiemmin alkanut mahdollistaa kaikenlaisten asioiden opiskelun ja harrastamisen yhä vain nopeammalla tahdilla. Tiedonhankinta oli muuttunut täysin. Kuten myös mahdollisuudet hyödyntää taitojani ja vahvuuksiani.  Internet-platformi tarjosi paikan, jossa saatoin oppia, jakaa, tehdä, tutustua, verkostoitua ja kehittyä ihan koko ajan – siihen oli mahdollisuus päivän jokaisena tuntina. Houkutus, johon oli helppo kadota. Katosinkin.

Sitten sairastuin.

.

Ollaan vuodessa 2021. Aloitin toipumisen tien vuonna 2018 ja olen nyt hyvällä mallilla. Mieli alkoi palautua ensin, ja vuonna 2019 kehokin viimein tervehtyi. Sain kuukautiset takaisin joululahjaksi, jouluaattona. 🙏🏻

Tylsyyttä en tunne edelleenkään, mutta nyt kaikki on hidasta.

Mietin hitaasti, kirjoitan hitaasti, valmistaudun hitaasti. Teen ihan kaikkea hitaasti, koska kognitiiviset prosessit päässäni vievät aikaa. Perfektionisti-puolen ylikorostunut huolellisuus pidentää prosesseja entisestään. Uuden oppiminen on paljon vaikeampaa kuin ennen, keskittyminen on pirstaleista ja asioiden muistiin painaminen äärimmäisen haastavaa.

Jos yritän tehdä ja suoriutua nopeasti, keho reagoi heti kohonneella pulssilla ja hädän tunteella. Kiireen tunne johtaa hyvin nopeasti ahdistukseen ja sen pitkittyessä keho menee lopulta hälytystilaan ja putoaa alentuneeseen toimintakykyyn.

Tilanne saa minut välillä melkein itkun partaalle turhauttavuudessaan.

Kirjoitin hiljattain Instagram-julkaisussa, miten järkyttävää oli tajuta, että en pystynytkään tuosta vain oppimaan kreikkaa kielikurssilla. Kieltä, jonka maassa olen viettänyt elämäni aikana yhteensä pari vuotta. Edes numerot eivät jääneet minulle mieleen.

Kun minulle annetaan ohjeita, minun pitää kirjoittaa ne heti ylös. Mielellään jopa piirtää niiden viereen kuvallinen versio asiasta, ohjeistettavasta asiasta riippuen. Ja sitten pitää vielä muistaa, mihin talletin ohjeet. Kännykässäni on loputtomasti muistiinpanoja, jotka auttavat minua muistamaan, mihin olen laittanut mitäkin asioita.

Välillä minulla on olo, kuin pääni olisi jollain tapaa vammautunut. Tai osa sen kapasiteetista (ehkä pysyvästi) sulkeutunut.

Monen vuoden taukoamaton ylikuormitustila jättää jälkensä, ja minulle se on tämä. Välillä olen valtavan vihainen itselleni, että päästin tilanteen tähän. Mutta nykyään yhä vähemmän. Tapahtunut on tapahtunut, ja nyt haluan olla itseäni kohtaan ennen kaikkea lempeä ja myötätuntoinen.

Erityisesti perfektionisti-minälle tämä on hankalaa, mutta onneksi sekin on muuttunut armollisemmaksi. Se tietää, että teen parhaani. Ja siihen parhauteen kuuluu hitaus. Olen yhtä hyvä kuin ennenkin, mutta täytyy vain hyväksyä, että nyt hitaampana. ❤️

Aivoja voidaan muokata ja kuntouttaa läpi elämän. Aivot säilyvät koko elämän ajan plastisina ja vastaanottavaisina, ja todennäköisesti monen vuoden kroonisen stressin vaurioitakin voi elvyttää ja vammaa kuntouttaa. Minäkin haluan tehdä niin.

En kuitenkaan enää pyri takaisin entiseen nopeuteen, koska sellainen vaatimus tai odotus aiheuttaa stressiä. Ei minun tarvitse olla entisenlainen. Mielelläni kuitenkin jonain päivänä vielä puhun kreikkaa, ja tavoittelen uusia taitoja, kuten vaikka purjehdusta. Kaikki menee varmasti hyvin hitaasti, mutta mihinkäs tässä on kiire? Elämä on menossa juuri nyt :)

hyvinvointi onnellisuus
Kommentit (30)
  1. Kiitos tästä. Yhteiskunta ja elämä vaatii nykyään nopeutta. Pitää työskennellä, syödä ja harrastaa nopeasti. Lepokin pitää olla tehokasta ja nopeaa. Stressi, uupumus ja mademnus on uusi kansantauti. Vanha kansa sen jo tiesi ”hiljaa hyvää tulee”.

  2. Sairastumisen/vammautumisen jälkitilan oireisiin on rankkaa sopeutua, eikä se käy hetkessä. ”Uutta päin” on minusta hyvä asenne. Uupuminen kävi varmasti pikku hiljaa, joten toipuminen saattaa myös viedä aikansa. Ehkä olet vasta puolitiessä. 😊

    Mulla on liikenneonnettomuudesta seurannut aivovamma, ja pystyn hyvin samaistumaan suruun entisestä minästä, jota ei enää ole. Se prosessi täytyy vain käydä läpi ja olla itselleen empaattinen: ”Voi sua, onneksi pärjäät tänään kuitenkin jo näin hyvin.”

    Kognition hitaus ym. eivät näy päälle päin, kuten ei aivovammakaan näy. On raskasta ja välillä haikeaa selittää ja muistuttaa muille, että mulla on nyt tämä, siksi en osallistu/muista/sanon asiat väärin. Nyt on kaikista tärkeintä, että hoidat ja hellit itseäsi.

    Voimia uudenlaiseen elämänvaiheeseen! ❤

    1. Kiitos Kanerva ❤️ Voi hyvin olla, että olen vasta puolitiessä omalla matkallani. Jopa aika todennäköistä.

      Mulla on liikenneonnettomuudesta seurannut aivovamma, ja pystyn hyvin samaistumaan suruun entisestä minästä, jota ei enää ole. Se prosessi täytyy vain käydä läpi ja olla itselleen empaattinen

      🙏🏻💙

      Tuo, että kognition hitaus ei näy päälle päin, ja siihen liittyvä selittelyn tarve (sekä välillä myös selitysten ’epäuskottavuus’ 😔, ”camoon, ei tää nyt näin vaikeeta voi olla, et sä nyt niin tyhmä ole!”) on tuttu murheen aihe. Kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi, että suree itse sisäisesti ”vammaansa”, kohtaan välillä vähättelyä ja haluttomuutta ymmärtää, että nyt olen tällainen. Ei ainakaan auta vahvistumaan.

      Joskus tuntuu, että psyykkiset vauriot ja ongelmat ovat sellaisia, joita toisten ihmisten on mahdoton kunnolla hyväksyä ”oikeiksi” haasteiksi. Jos ulos päin on suhteellisen välkyn ja pärjäävän oloinen ihminen, ei ”näkymättömästi” syntyneitä pään ongelmia ikäänkuin haluta hyväksyä ”oikeiksi” vammoiksi tai sairauksiksi jotka tulisi ottaa huomioon vuorovaikutuksessa kanssani. En tiedä miten on onnettomuustaustalla..? On tosi kurjaa, että joudut selittämään ja muistuttamaan vammastasi, joka muiden pitäisi pystyä huomioimaan hienotunteisesti ja muistaa, että se vaikuttaa taustallasi.

      ❤️

      1. Pärjään arjessa ok, mutta piristävän lääkityksen tartten työpäiviin – työni on hektistä ja vaativaa. Osa ”ei muista” vammaani, harva edes käsittää, mitä se tarkoittaa. Jotkut läheisistäni kieltäytyvät hyväksymästä, että olen muuttunut, ja se surettaa mua eniten. Aivovamma ei ole älyvamma, vaan se aiheuttaa monenlaisia oireita, kuten tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteita ja muistin ongelmia. Pahinta on ehkä fatiikki, voimakas väsymys, jos/kun on ylikuormittanut aivojaan. En todellakaan enää kykene samaan kuin ennen vammautumista. Tosiasiassa joudun kamppailemaan erinäisten oireiden kanssa päivittäin ja rajaamaan esimerkiksi tapaamisia, ärsykkeitä, puhelinkeskusteluja (!)… Olen valinnut olla avoin ja sitä kautta tuoda tietoisuuteen usein ehkä vaietun pulman. Vertaistuki on yleensä mahtavaa asiassa kuin asiassa, mutta sekään ei ole niin yksiselitteistä, kun olen kuitenkin työkykyinen keskivaikean aivovammani kanssa (monet ovat sairaseläkkeellä sen vuoksi). Pitkä sepustus, mutta tunnistan tosi paljon oloistasi ja tunnelmistasi tällä oirekirjollani. ❤

        1. Kiitos kun avasit näin paljon itsestäsi ja tästä asiasta. 🙏🏻 Vertaistuki on (minullekin) tärkeä voimavara, ja se on varmasti yksi syy, miksi olen omasta haasteestani julkisesti kirjoittanut. En tunne IRL ketään, joka samaistuisi tilanteeseeni, eikä osa läheisistäkään pysty aina antamaan sellaista ymmärrystä, mitä kaipaisin. Hitaus saa minut helposti tunteman itseni todella huonoksi, ja se on väärin. Helpottaa vähän lukea toisten, vastaavanlaisista kokemuksista 🙏🏻

          Sinun tilanteesi on varmasti monella tapaa vielä vaikeampi, tai näin mä ajattelen, koska taustalla on onnettomuuden kaltainen trauma, jolla on vielä muitakin ulottuvuuksia kuin aivovamma. Olen tosi pahoillani kuullessani, että ihmisillä riittää niin vähän ymmärrystä myös ”konkreettisen”, fyysisesti tapahtuneen trauman seurauksena syntyneisiin kognition haasteisiin. Jos ihmisten saattaakin olla vaikea ymmärtää esimerkiksi uupumuksen jälkiseurauksia (kun uupumus on niin abstrakti asia), olisi luullut, että onnettomuuden kaltaisen trauman jälkitila olisi edes helpommin käsitettävä toimintakykyyn vaikuttava tekijä.

          En osaa muuta sanoa sinulle kuin 💛🧡❤️ Tämän kanssa on vain oltava, ja keskityttävä uskomaan omiin taitoihinsa ja kykyihinsä vamman kanssakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *