Ääni joka vaimeni

Tänään haluan kirjoittaa mulle tapahtuneesta hyvästä asiasta.

Olen kirjoittanut vuosien varrella uupumuksesta, itsetunnosta ja minäkuvaan liittyvistä haasteista. Viime vuosina tapetilla ovat olleet keskittymishäiriöt ja sisäinen vaativuus.

Kieltämättä välillä ihan väsyttää, että suhteeni omaan itseeni tuntuu muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi mitä vanhemmaksi tulen. Miks pitää olla niin ongelmainen?

Enkö voisi vain tykätä itsestäni?

Tykkäänkin, mutta on se puoli, joka ei lopeta kiusaamista. Moitittavaa löytyy vaikka tikun kärjestä. Siihen on omat syynsä ja historiansa. Varjopuolen valtaa voi vähän häivyttää nostamalla kiusaaja esiin ja kyseenalaistamalla julkisesti hänen motiivinsa. (Siksi kirjoitan näistä kanavissani.) Senkin pateettinen tyyppi, kai tiedät että kiusaaminen on *lvetin noloa?

On kummallista ja surullista olla itsensä suurin kritisoija. Onneksi on olemassa terapia. Kirjoituksillani olen halunnut normalisoida sekä terapiaa että mielenterveyden haasteita. Minusta terapia on yhtä fiksu tapa pitää huolta itsestään kuin liikunta, hyvä ravinto ja luontoyhteys.

Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa positiivisesta kehityksestä.

Vaikka joissain muissa asioissa jatkan kamppailua, ja arvostelen itseäni asioista, joissa ennen koin olevani hyvä, on jotain, joka on mennyt päinvastaiseen suuntaan.

Kehon kuva.

Muutos on tapahtunut vuosia sitten, mutta se ilahduttaa minua yhä joka viikko. Kyseessä on niin merkittävä asia, että siitä vapautuminen on kuin balsamia, joka ei lakkaa voitelemasta ja silittelemästä. Siinä on yksi sisäinen kiusaaja, jonka ääni todella vaikeni…!

Keski-ikäisen Sannin haasteiden keskellä tunnen iloa, että on ainakin tämä yksi asia jossa parannuin.

Elin melkein kolmikymppiseksi saakka tuntien syvää inhoa kehoani kohtaan.

Olin teininä se laiha tyyppi, jonka kroppa näytti lapsenomaiselta vielä 18-vuotiaanakin. Luokkakavereille kasvoi tissit ja lantioon tuli kaarta, mulle ei. No, olen yhä se tyyppi, totta kai.

Rintoihin ja yleisesti vartaloon liittyvä epävarmuus on tuttua monelle, eikä mikään epätavallinen huoli murrosikäiselle. Minulla epävarmuus oli kuitenkin sairaalloista, syvästi identiteettiin kutoutuvaa ja jatkui pitkälle aikuisuuteen. Tunsin itseni kerta kaikkiaan vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi. Se, että joku sanoi kivan kommentin ulkonäöstäni tai ilmaisi tykkäävänsä minusta ei auttanut yhtään. Päätin, että kehoni on ruma ja minun tuli peittää se kaikin keinoin säästyäkseni pilkalta.

Oli myös kokemuksia, jotka surullista kyllä vahvistivat itseinhoani, eikä näitä murrosikäisten epäkypsiä kommentteja silloin itsekin epäkypsässä iässä osannut jättää omaan arvoonsa. Olen kirjottanut tissitraumasta muinoin täällä.

Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.

Vääristynyt kehonkuva ei korjaantunut murrosiän mentyä ohi vaan kokemus siitä, että mun keho on hävettävä jatkui osana nuoren aikuisen identiteettiäni. Se tuntui minulle itsestäänselvyydeltä ja jossain vaiheessa hyväksyin, että näin vain on ja mun kaltaisten ei ”kuulukaan” tuntea itseään hyväksi.

Rakensin ympärilleni suojan enkä päästänyt ketään lähelle, että minua ei loukattaisi. Torjuin kaikki jotka ilmaisivat romanttista kiinnostusta, koska en kestänyt ajatusta, että mut hylätään koska mun vartalo on niin ruma.

Vielä 20-vuotiaana en voinut kuvitellakaan, että menisin julkiselle paikalle esimerkiksi uimapuvussa.

(Ostin ensimmäisen bikini 23-vuotiaana.)

Uskoin, etten koskaan edes voisi olla parisuhteessa.

Tämä kaikki tuntuu minusta nyt lähes epätodelliselta. Samalla voin kuitenkin muistaa nuo ajat ja tunteet täysin elävästi. Haluaisin halata sitä Sannia ja kertoa hänelle, että tulee päivä, kun et enää tunne näin.

Miten syvästi voi vinoutunut kehonkuva – tai minäkuva – meitä hallita ja saada uskomaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Uskomukset tuntuvat todelta, eikä siinä auta kenenkään vakuuttelu.

On vain löydettävä oma tiensä kasvaa asiassa, ja joskus täytyy odottaa hyvinkin pitkään, että mieli kypsyy riittävästi jotta voi nähdä asiat toisin. Mun kohdalla tämä vei vuosia.

Muutos alkoi, kun ensimmäisen kerran rakastuin kunnolla. Tarvittiin täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan.

Tämänkin jälkeen kesti kuitenkin kauan, että aloin kokea kehoni sellaisena, jota ei kuulunut hävetä. Vuosikaudet olin korostuneen tietoinen siitä, että kehossani oli (muka) jotain vialla. Olin varma, että minua arvostellaan vartaloni vuoksi. Välitin siitä yhä vähemmän, mutta aina se tunne oli jossain taustalla. Tyyliin, kaikki on hyvin, mutta ”ainiin, ois paremmin jos mulla olis ne tissit.”

Lähestyessäni neljää kymppiä tajusin viimein, että tunnetta ei enää ollut. Ei lainkaan.

Mä olin vain mä, ja mitä ihmettä mun rasvaprosentti tai lanteen kaari siihen vaikuttaa, millainen mä olen. Nämä asiat lakkasivat täydellisesti merkitsemästä.

Mä oon yhä laiha, mutta entä sitten. Mä oon myös upea – pidän itsestäni huolta ja arvostan kehoani, joka kuljettaa mua tässä maailmassa ja antaa mulle mahdollisuuden kokea elämä. Joku on laiha, joku on täyteläinen, jollain on pitkät käsivarret, toisella pitkät hiukset. Ei ole olemassa mitään ’normaalia’ kehoa tai ulkonäköä, on olemassa kehoja, hiuksia, neniä, kyynärpäitä ja leukoja. Se millaisia olemme ihmisinä, muodostuu jostain ihan muusta kuin kropan mittasuhteista.

Koska tunnen niin paljon ikäviä tunteita psyykkisesti, tuntuu hyvä olo fyysisesti asialta, josta olen todella kiitollinen. Ihanaa tuntea rauhaa jollain alueella!

Ajatus tähän kirjoitukseen on syntynyt kuntosalilla. Palasin kuntosalille melkein kolmen vuoden tauon jälkeen marraskuussa, ja salilla käydessä olen todennut, että mulla on siellä aina erityisen hyvä ja rento olo. Olo liittyy tietysti mm. liikunnan tuomiin endorfiineihin, mutta viime aikoina olen oivaltanut, että tunne liittyy myös siihen, että olen siellä se tyyppi, jota en parikymppisenä luullut koskaan kohtaavani.

Jostain syvältä kumpuaa lohdullisuuden tunne. Ja sellainen ”noniin, näetkös, hemmetti!” -fiilis.

Sanon sen varjo-Sannille. Tässä on yksi asia johon et onnistunut mua vangitsemaan!

Mä parannuin, ja se antaa mulle voimaa myös tämän hetken haasteisiin. Tulee päivä, kun tämänkin päivän vääristyneet äänet vaikenevat.

Tämä kirjoitus on erityisesti teille kaikille, jotka myös tunnette tai olette tunteneet näin. ❤️