Karkkipäivä
Karkkipäivä

Aamunaama kertoo totuuden

Chamonixissa sataa tänään.

Chamonix_200714

Vuorten rinteitä, joilla viime päivät olemme samoilleet, ei edes näy.

Olen viettänyt aamupäivää blogin parissa. Nopeaksi tarkoitettu seurantapäivitys Kiehl’sin pigmenttiläiskäseerumista venyi venymistään, kunnes huomasin tekstin rönsyilevän C-vitamiinin vaikutuksista kosmetiikassa ihan muihin ajatuksiin. Ajatuksiin omasta naamasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pohjalla vaikutti tämä kuva. Otin sen aamulla pigmenttiläiskien vertailukuvitusta varten.

Pysähdyin katsomaan kasvojani kameran ruudulla. No mutta…. näytänpäs minä tosiaankin… kulahtaneelta. Tuoltako minä näytän..? Juonteet silmien ympärillä piirtyivät tavallista syvempinä, silmänaluset pussittivat, läiskät naamalla erottuivat pikselin tarkkuudella. (En suosittele omien kasvokuvien zoomaamista.)

Ei siitä mihinkään pääse, neiti ”Peter Pan”. Ikääntyminen alkaa näkyä. Oikeasti. Et sinä karkuun pääse.

Henkinen kokemukseni tietynlaisesta anti-aikuisuudesta ja kommentit kuten ”No ethän sinä vielä 3-kymppinen voi olla, voisit olla 25..!” pitävät yllä illuusiotani siitä, että olen ikuinen babyface ja pystyn jotenkin huijaamaan ajan viisareita.

Illuusio alkaa vuosi vuodelta karista. Ei tässä ole kuin viisi vuotta siihen kun täytät 40, missie. Sinä olet kohta keski-ikäinen. Älä luulekaan, että joku vielä viiden vuoden kuluttua luulee sinua 2-kymppiseksi. Tahti kiristyy koko ajan. Jos ikääntymisen merkit ennen ilmestyivät hitaammin, nyt niitä tulee tuplasti joka vuosi. Biologiaa ei voi huijata. Sori vaan, ”Forever Young.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen tarkkaillut paljon äitiäni. Meillä on saman tyyppiset kasvot ja luusto. Äidilläni on aina ollut selvät silmäpussit, jo nuoruudessa, mutta minulla ei. Minulla taas on pigmenttiläiskiä jo nyt 3-kymppisenä, äidillä ei 6-kymppisenäkään. Kaikki ei siis ole tietenkään perinnöllistä.

Mutta viime aikoina olen pannut merkille, että kyllä vain kummasti on alkanut silmien alla erottua pussia yhä vain säännöllisemmin. Eikä pelkästään enää aamuisin, jolloin naama on yleensä muutenkin turvonnut. Alanko kuitenkin ikääntyä samaa polkua kuin äitini..? Ehkä minullakin on silmien alla pysyvät rinkulat 30 vuoden päästä..?

Mina_vs_aiti

Kaksi vuotta sitten pohdiskelin samoja asioita Face-Off -kirjoituksessani.

”Näytän väsyneeltä. Todella, todella väsyneeltä. Ja korvissani kaikuvat Biothermin mainoksen sanat, ’Häivytä väsymyksen merkit – ennenkuin ne muuttuvat ikääntymisen merkeiksi.’ Onko tämä nyt sitten vihdoin sellaista väsymystä, joka ei haihdukaan enää nukkumalla kunnon yöunet? Onko tämä sitä väsymystä, joka kertoo että ihoni ja kasvoni ovat tosiaankin eläneet jo kolmekymmentäkolme vuotta?”

Niinpä. Sitä väsymystä se taitaa olla.

No, kauhaistaan mukaan vähän huumoria ettei mene liian vakavaksi. :) Asiat voisivat kai olla paljon huonomminkin…. :D

Klikkasin aamunaamakuvani päälle HDR-filtterin. Booom. Oli kuin aikakone olisi vanhentanut kasvoni 10-20:lla vuodella.

AamunaamaHDR

…tai ehkäpä näyttäisin tältä juuri nyt jos olisin jäänyt tupakoitsijaksi…? Ken tietää… Mutta pelottavalta tuo kuva näyttää.

Eikä alkuperäinen kuva enää tunnu niin hirveän pahalta. ^_^

FaceOff_kuva

Lisää luettavaa ikääntymiseen liittyvistä ajatuksista:

Face-Off

Peter Pan -ilmiö

.

Loppukevennys.

idNaamat

Sillä, mistä kulmasta ja missä valaistuksessa kuvia ottaa, voi vaikuttaa tulokseen paljon… ;) Ja tuohan meikkikin tietysti oman, heh, etunsa. ^_^

Pigmenttiläiskä-seerumi jää omaksi jutukseen, jonka julkaisen myöhemmin illalla. Taidan nyt suunnata hotellin respaan kysymään olisiko heillä lainata sateenvarjoa… :)

*

P.S. Olin jo lähdössä ulos jutun julkaistuani kun yhtäkkiä säikähdin ja palasin tekemään tämän pee-ässän. Muistin, kuinka esimerkiksi tämän, lapsuuskuviani esitelleen postauksen kommenteissa joku kirjoitti, että on kamalaa kun tunnun kirjoittavan ulkonäkööni liittyvistä asioista sillä sävyllä, että lukijoiden pitäisi sitten olla kumoamassa väitteitäni joillain ”No-et-sä-nyt-näytä-pahalta” -lohdutteluilla. Se kommentti tuntui todella ikävältä, enkä ollut sitä ennen tullut lainkaan ajatelleeksi, että joku saattaisi tulkita ulkonäköpohdintani tällä vivahteella.

Tajusin juuri äsken, että joku tuon lukijan kaltainen tyyppi varmaan näkee tämänkin postauksen sellaisena, ja säikähdin. Ulkonäköasiat ovat täysin subjektiivisia kokemuksia, ja minusta on mielenkiintoista pohtia omaa suhdettani ikääntyvään itseeni. Minun kokemukseni kulahtaneesta naamasta on varmasti jollekulle toiselle eri kokemus. :) Saanhan kirjoittaa omista kokemuksistani vilpittömästi, ilman että se tulkitaan huonona itsetuntona tai lohdutuksen tavoitteluna.

Tällä ”Peter Panilla” on oikein hyvä itsetunto, läiskineen päivineen! :)

Kommentit (81)

  1. HeidiKR

    Kolmekymmentä ylitettyäni ja elettyäni tähän astisen elämäni rankimman vuoden, niin henkisesti kuin fyysisestikin, voi vain todeta silmäpussien tulleen jäädäkseen. Ihon kimmoisuuskin o selkeästi vähentynyt. Mutta ei, en siltikään haluaisi olla taas kakskymppinen.

    En vaihtaisi elettyä elämääni pussittomuuteen.

    • Sanni

      En vaihtaisi elettyä elämääni pussittomuuteen.

      *tykkää*

  2. Elli

    Jossain ”tieteellisessä tutkimuksessa” oli tutkittu milloin naiset koetaan kauneimmiksi. Tulos oli 31-vuoden iässä. Monestihan puhutaan 30- tai 40-kriiseistä, mutta ymmärtääkseni suurimmat fyysiset muutokset tapahtuvat 35 ja 45 ikävuoden jälkeen. Hitsi, kun tallettaisi ne nettisivut, joista noita artikkeleita on tullut luettua:-)

    • K

      Näinhän se on. Ainakin omassa tuttavapiirissä kaikki ovat yhtä ”nuorekkaita” kuin Sannikin eikä mitään mummoja vielä. Rupsahtaminen tapahtuu myöhemmin.

      Sannilla sekä äidillä on kyllä kaunis luusto, sehän tulee vanhetessa vain selvemmin esille.

      • Sanni

        Sannilla sekä äidillä on kyllä kaunis luusto, sehän tulee vanhetessa vain selvemmin esille.

        Kiitos K :)

    • Sanni

      Jossain “tieteellisessä tutkimuksessa” oli tutkittu milloin naiset koetaan kauneimmiksi. Tulos oli 31-vuoden iässä.

      Aaa, että se ei olekaan 25…! Tai 17… Tuota 17:ää kuulee aika usein.

      Kyllä 3-kymppisyys on hyvä ikä. En vain tykkää numeroista siksi, kun meidän kulttuurissa tietyt numerot yhdistetään tiettyihin asioihin… Ja nuoruutta tietysti ihaillaan. On varmasti kulttuureja, joissa ei esim. ole sanaa ’keski-ikä’ eikä ihmisten ikä määritä heitä lainkaan samalla tavalla kuin meillä länsimaissa. Jossain viidakon heimon keskuudessa tuskin on merkitystä oletko 25, 35 vai 45, ikää ei välttämättä edes tiedetä. Sinä vain ’olet’. Se on jotenkin mukava ajatus. Miltähän minustakin tuntuisi jos en tietäisi minkä ikäinen olen…?

  3. anonymous

    hmm. hassua, että ihmiset kokee nää niin voimakkaasti. ylempänä joku kommentoi että pitäisi olla aina himmeässä valaistuksessa ja joku toinen ettei pokka kestäisi naamakuvien julkaisua. no joo, ton himmeän valaistuksen ymmärsin läppäheittona mutta silti osittain vaikuttaisi siltä, kuin monilla olisi jotain vikaa, häiritsevää tai jopa hävettävää ulkonäössä. en tajuu, se on vain pintaa. sitten sellaisia asioita, joita oikeasti sietäisi hävetä, kuten lentomatkailua (krhm, en nyt varsinaisesti kritisoi sua Sanni mutta… onhan se melekosta seinään päin ajamista :D), vaatteiden tolkutonta ostelua ja muuta oikeasti vahingollista, jotka näin – ilmeisesti keskimääräistä tiedostavamman – näkökulmasta ovat niitä oikeasti noloja, typeriä, itsekeskeisiä ja junttimaisia juttuja repostellaan kuin ne olisivat jotain kovinkin hienoa. sit jotain yhdentekevää näppylää tai karvaisia sääriä jaksetaan hävetä! ihmiset, markkinavoimat on aivopesseet teidät! aivan sama vaikka sulla kasvaisi korva otsassa tai näyttäisit hitto vieköön örkiltä. elä ihmisiksi, kohtele toisia kivasti ja oot hyvä tyyppi eikä sulla oo mitään hävettävää ^^

    • Sanni

      Vastasin tähän kommenttiin omalla postauksellaan :)

  4. Tiutiu

    Hei Sanni!
    Ryppyjä enemmän mietin sitä, miten ehtisi ottaa tästä elämästä kaiken irti. Miten sitä saisi itselleen vielä enemmän. Minusta on tullut elämän ahnehtija rajallisessa buffetissa. Tietysti haluaisin olla kaunis kypsä nainen, mutta sitä ei ehdi liikaa miettiä. Sinusta varmaan tulee sellainen kun pidät itsestäsi noin hyvin huolta. Minusta sinun kannattaisi ehkä etsiä iloa myös pukeutumisesta varovasti. Löytäisitkö sieltä lisää hyvää oloa? Hanki vaikka tennareiden lisäksi sirot balleriinat ja sinivalkoraidallinen paita tai muu koristellumpi toppi ja laita vaikka helmet kaulaan :P veikkaan että menet 18-vuotiaasta.

    • Sanni

      Ryppyjä enemmän mietin sitä, miten ehtisi ottaa tästä elämästä kaiken irti. Miten sitä saisi itselleen vielä enemmän. Minusta on tullut elämän ahnehtija rajallisessa buffetissa.

      Hyvin sanottu tuo viimeinen lause :)

      Mitä ”enemmän irti saamiseen” tulee, itse olen löytänyt vastaukseksi matkailun tai ylipäänsä arjen rutiinien rikkomisen. Kun matkustelee, aika kuluu hitaammin. :) Oikeasti :D Olen kirjoittanut aiheesta postauksenkin:

      http://karkkipaiva.indiedays.com/2013/10/05/haluatko-lisaa-aikaa-matkusta/

      Mitä taas vaatteisiin tulee… Luulen, että trikoopaita-farkku-tyylini on jo tarpeeksi ”18-vee” :D Vaatteet eivät ole koskaan olleet minulle ”se juttu”, ne eivät tuo minulle erityistä hyvää tai huonoakaan mieltä. Olen tyytyväisimmilläni kun ei tarvitse miettiä ollenkaan mitä päälleen laittaa, vetää vaan ne tutut farkut ja paidan. :)

  5. Kriksu

    Taas hyvä kirjoitus sulta, Sanni! Luulen että ihmisiltä menee helposti ohi sun kirjoitusten syvällisyys sillä blogiin suunnatessa odottaa helposti löytävänsä kosmetiikkajuttuja, joten lukija on itse jotenkin väärällä tajuudella vastaanottamaan näinkin laadukasta pohdintaa. Itsekin luin tämän jutun kahteen kertaan ennenkuin se avautui kunnolla, aivan kuten sen vuoden takaisen reisijutun. Sun blogissa kiehtoo nimenomaan pinnallisuuden ja syvällisyyden yhdistelmä jota harvoin näkee muualla. Ja pinnallisuudella tarkoitan siis meikkaamista ja muita blogissa käsiteltäviä ukonäköasioita, vaikka tätä kirjoittaessa tajuan että niiden kutsuminen pinnalliseksi on sekin melko yksiulotteista. Eihän kukaan voi kieltää meikkaamisen tai parran ajon vaikutusta omaan mielialaan, joten onko se sittenkään niin pinnallista? Joskus pinta vaikuttaa sisältöön ja joskus sisältö pintaan.

    Olen parin viime kuukauden aikana miettinyt sekä omaa että muiden suhtaumistani ulkonäköön. Muutin hiustyyliäni radikaalisti: leikkasin pitkät paksut hiukseni erittäin lyhyeksi kampaukseksi, ja nautin suunnattomasti muutoksesta. Mikä vapauden tunne kun tuuli puhaltaa niskaan ja hiukset voi muotoilla 10 minuutissa! Olin muutoksesta suunnattoman innostunut, vaikka se etukäteen jännittikin. Mutta ihmisten reaktioiden voimakkuuteen en ollut valmistautunut – monien ensimmäinen kommentti oli ”Miksi? Miksi leikkasit kauniit paksut hiuksesi pois?”. Olen koko ikäni kärsinyt nätin tytön leimasta, joka on melko pitkälle kanavoitunut hiuksiini. Toki olen kiitollinen hyvistä hiuksistani, mutta koen olevani niin paljon enemmän kuin hiukseni! Olen kohdannut ihmisiä jotka ovat toki tykänneet uudesta kampauksestani, mutta kuitenkin jatkaneet sanomalla että jos heillä olisi minun hiukseni niin he eivät koskaan leikkaisi niitä lyhyeksi. Ilmeisesti hiukseni ovat vaikuttaneet heidän kuvaansa minusta ihmisenä enemmän kuin tajusinkaan? Itse olen todella tyytyväinen muutokseen, ja ihan kuten sinä en kaipaa muiden vakuuttelua millään lailla. Olen vain todella hämmästynyt siitä miten voimakkaita reaktiota yksinkertainen hiustenleikkaus on herättänyt ihmisissä, myös sellaisissa jotka olen tuntenut kauan. Tämä saa pohtimaan kuinka paljon ulkonäkö alitajuntaisesti vaikuttaa elämäämme ja ihmissuhteisiimme?

    • Sanni

      Kiitos vain itsellesikin laadukkaasta pohdinnasta kommentissa! :)

      Minäkin olen miettinyt tuota ”mikä lopulta on oikeasti pinnallista” -kysymystä.

      Ja pinnallisuudella tarkoitan siis meikkaamista ja muita blogissa käsiteltäviä ukonäköasioita, vaikka tätä kirjoittaessa tajuan että niiden kutsuminen pinnalliseksi on sekin melko yksiulotteista. Eihän kukaan voi kieltää meikkaamisen tai parran ajon vaikutusta omaan mielialaan, joten onko se sittenkään niin pinnallista? Joskus pinta vaikuttaa sisältöön ja joskus sisältö pintaan.

      Niinpä. Hyvä mieliala varmasti on kaikkien mielestä tavoiteltava asia, ja kuka sitten omaa ”vallan” määritellä mikä hyvän olon tuoja on enemmän pintaa kuin toinen? Onko luostarissaan asuva, päivänsä meditoiden viettävä munkki automaattisesti parempi ihminen kuin vaatteita ostava ja meikkaava teini? Jos kivat, vaikkakin jonkun mielestä pinnallisiksi luokiteltavat harrastukset tekevät teinistä niin iloisen ja tyytyväisen, että hän mielellään jakaa hyvää mieltä muillekin ja on vaikka mukana SPR:n ystävätoiminnassa, niin onko hän silloin läpipinnallinen? Ja kumpi tuo lopulta enemmän ns. ”hyötyä” maailmaan, munkki vai teini? Munkki mietiskelee itsekseen, ei hänen epäpinnallisuutensa toisen elämään iloa tuo. Teini ilahduttaa yksinäisiä vanhuksia SPR:n toiminnan kautta. Kumpiko on pinnallisempi? Ja ehkä tärkein kysymys, mitä VÄLIÄ jollain yksittäisillä, pinnallisiksi luokiteltavilla harrastuksilla on? Kun _kokonaisuus_ ratkaisee. Vähän kärjistetty esimerkki mutta ehkä pointti löytyi sieltä jostain… :)

      P.S. Sun hiuspohdinta oli myös kiinnostavaa…! Mutta nyt nukuttaa jo niin paljon että kone lipuu käsistä ja on antauduttava nukkumatille…

      • Kriksu

        Just näin! On loppujen lopuksi aika pinnallista leimata ulkonäöstä huolehtiminen pinnalliseksi. Itse olen aina kokenut laittautumisen hauskaksi, mutta yhtä hauskaa on mennä päiväkausia ilman meikkiä ja viettää tarkoituksella laittautumislomaa. Kenties yksi pinnallisuuden määritelmä voisi olla se jos ei kertakaikkaan pysty menemään ulos ovesta laittautumatta, sillä silloin se on elinehto eikä valinta.

        • Saari

          ”Kenties yksi pinnallisuuden määritelmä voisi olla se jos ei kertakaikkaan pysty menemään ulos ovesta laittautumatta, sillä silloin se on elinehto eikä valinta.”

          Olen eri mieltä. Pinnallisempaahan on valita pinnallinen asia kuin jos se on koettu pakko? Jos ihmisellä on vaikka sosiaalinen fobia tai dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö ja laittautuminen auttaa kohtaamaan ulkomaailman.

  6. Mohn

    Lueskelen blogeja vähän jälkijunassa koska olin muutaman päivän reissussa missä ei nettiä tullut käytettyä (paitsi pakolliset apinakirjatsekkaukset puhelimella kerran tai pari). Niinpä kommentoin vähän näin jälkijunassa.

    Kirjoitin jokin aika sitten postauksen, jossa pohdin bloggaajien täydellisyyttä:
    http://pakolliset.blogspot.fi/2014/05/kaunis-bloggaaja-vs-ruma-todellisuus.html

    Nämä ulkonäköasiat ovat todellakin mielenkiintoisia ja myös ikään liittyvät kokemukset. Paljon tulee kulttuurista ja ihan vaan yhteiskunnan käsityksistä, nykyään on todella vaikeaa erotella mikä on mitäkin. Nuoruutta ihannoidaan ja se vaikuttaa tietenkin sitten yksilötasolla niin, että vanhetessaan alkaa ajatella sitä vanhenemistaan kriittisesti, usein negatiivisessa valossa. Meidän kulttuurissamme on hienoa jos niitä papereita kysytään alkon kassalla yli kolmikymppiseltä, jossain toisessa kulttuurissa se olisi kenties kauhistus.

    Me kuitenkin elämme tässä kulttuurissa ja sen ihanteiden keskellä. Onko se sitten loppujen lopuksi niin kauhea asia, jos ikääntyminen pohdituttaa ja sen kokee kenties jopa negatiivisena asiana? Eikö se nimenomaan kuulu tähän kulttuuriin jossa naisen pitäisi pysyä ikinuorena ja ikikauniina? Minusta on vain tervettä, jos asiaa osaa lähestyä kriittisesti vähän joka suunnalta ja pohtia sitä, ja miettiä mikä merkitys asialla itselle on, ja miten siihen suhtautuu. Miettiä ennen kaikkea miksi siihen suhtautuu niin kuin suhtautuu.

    Olen vähän sitä mieltä, että kyetäkseen vanhenemaan niin sanotusti arvokkaasti, sitä on ihan hyvä pohtia mitä se itselle merkitsee ja miten siihen suhtautuu. Arvokas vanheneminen on mielestäni sen hyväksymistä, sitä, että on sinut asian kanssa. Jos jatkuvasti tappelee sitä vastaan ja yrittää kynsin hanmpain pitää kiinni rypyttömyydestä ja kiinteistä kasvoista ja kimmoisasta ihosta, niin todennäköisesti päätyy tilanteeseen jossa oma iänmukainen keho tuntuu vastenmieliseltä ja väärältä.

    Minä olen 42, mutta sisäisesti koen olevani ihan se sama nainen kuin olin 22-vuotiaana. Tähän kohtaan kuuluu todeta, että toki elämä on opettanut ja blaa, blaa. Silti ja siitä huolimatta minä olen se sama minä kuin olin 22-vuotiaana. Silloin koin saavuttaneeni aikuisuuden (mikä sekin on kyllä tavallaan yhteiskunnan luomaa illuusiota, että mikä on aikuisuutta jne.) kasvaneeni siksi mikä minä olen ja tulen loppuelämäni ajan olemaan. Aina löytyy niitä joiden mielestä käyttäydyn sopimattomasti ikäisekseni (tai pukeudun/meikkaan whatnot) ja toisinaan se sekoittaa myös oman pääni ja saatan potea henkistä krapulaa sen takia, mikä on mielestäni väärin. Ihmismieli on kuitenkin mitä on, ja aina ei pysty blokkaamaan kaikkea päänsä ulkopuolelle vaikka miten ajattelisi itse eri tavalla.

    Jatka vain Sanni näiden pohdintojen kirjoittamista, niitä on mielenkiintoista lukea ja varmasti ne tekevät hyvää yhdelle jos toisellekin. Aina löytyy niitä, jotka eivät niitä ymmärrä, mutta niin se vain menee eikä se ole keneltäkään muulta pois. Minusta on aina hienoa jos ja kun ihminen kykenee pieneen itsekritiikkiin ja tervepäiseen pohdintaan!

    • Sanni

      Kiitos Mohn! :) Sinultakin saa aina lukea kiinnostavia ajatuksia, ja kiitos muuten tuosta linkistä blogipostaukseesi jonka laitoit. Luin sen juuri ahnaasti! :)

      Me kuitenkin elämme tässä kulttuurissa ja sen ihanteiden keskellä. Onko se sitten loppujen lopuksi niin kauhea asia, jos ikääntyminen pohdituttaa ja sen kokee kenties jopa negatiivisena asiana? Eikö se nimenomaan kuulu tähän kulttuuriin jossa naisen pitäisi pysyä ikinuorena ja ikikauniina? Minusta on vain tervettä, jos asiaa osaa lähestyä kriittisesti vähän joka suunnalta ja pohtia sitä, ja miettiä mikä merkitys asialla itselle on, ja miten siihen suhtautuu. Miettiä ennen kaikkea miksi siihen suhtautuu niin kuin suhtautuu.

      Aivan. Samoilla linjoilla.

      Toivoisin, että voisin sanoa että ”vanhenen varmasti arvokkaasti”. Todellakin toivon sitä, mutta aika näyttää jääkö ”peter-pan-asenne” pahastikin päälle. Se tietysti kertoo jotain kypsyydestäni. En tiedä miksi ihmeessä minäkin niin ihannoin nuoruutta… No, sinähän sen sanoit, se on ikäänkuin veressämme länsimaisessa kulttuurissamme. Joskus mietin, että onko kyse kuitenkin ennemminkin siitä, että olen sisimmässäni huolestuneempi elämän lyhenemisestä ja tiettyjen mahdollisuuksien rajoittumisesta kuin nuoruuden loittonemisesta… Naama peilissä esimerkiksi kertoo vuosi vuodelta selvemmin sen, että pian ei ole enää mahdollisuutta lapsen biologiseen hankintaan. Ristiriita sisällä on mieletön. Kokee, että ”en ole vielä valmis äidiksi”, ja samalla biologinen valmius taas menee toiseen suuntaan….

  7. Sanna

    Hyviä kommentteja mihin yhdyn täysin! Eihän kukaan voi ikuisesti parikymppiseltä näyttää! Ärsyttää välillä, että pitäisi aina peitellä juonteet ja rypyt ja ottaa piikkiä otsaan ja poskiin, ettei vain näyttäisi ikäiseltään! Elämäähän tämä on ja pakko on veroja maksaa ja kuolla niin myös vanheta (ihan siis meidän kaikkien)! Näytät mielestäni ihan normaalilta, nuorelta kauniilta naiselta ja sitä paitsi, kauneus tulee sisältä, joten hymyilemään vaan ja maailmaa valloittamaan juonteiden ja muiden elämästä kertovien asioiden kanssa! :D

    Nim. 35-v!:)

    • Sanni

      Näin on :)

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.