12 vuotta ”karppausta”

Tässä kuussa tulee kuluneeksi 12 vuotta ruokavaliomuutoksestani. Lyhyeksi interventioksi ajateltu ja hiilihydraattien kohtuukäytön omaksumiseen tähtäävä kokeilu jäi elämäntavaksi.

Ravintoaineryhmien mustavalkoinen kategorisointi hyviin ja huonoihin ei ole millään tavoin järkevää, mutta toisille meistä syntyy niin epäterve suhde tiettyihin ruokiin, että dramaattinen ”väliintulo” voi olla ainoa keino muuttaa tilanne. Minulle epäterveen suhteen kohde olivat hiilihydraatit, ja aivan erityisesti nopeat ja kaikkein epäravinteikkaimmat hiilihydraatit pastan, pullan, murojen ja valkoisen riisin muodossa.

RAVINTOTOTTUMUKSET SYNTYVÄT LAPSUUDESSA

Olin jo lapsena nirso, mutta toisaalta kasvoin perheessä, jossa ei juuri vaalittu monipuolista ruokavaliota ja totuin yksipuoliseen ruokaan. En esimerkiksi koskaan maistanut riistaa tai ylipäänsä monipuolisesti eri liharuokia. Kalaa en muista meillä syödyn koskaan, ja salaatit olivat tuntematon asia. Lapsuudesta minulle ovat jääneet mieleen mm. kotletit sekä lauantaisin saunan jälkeen syöty uunimakkara emmentalilla ja ketsupilla.

Koulussa ruokamaailmani hieman laajeni kun tarjolla oli monipuolisempaa ruokaa, mutta olin yhä hyvin nirso ja suhtauduin uusiin ruokiin epäluuloisesti. Saatoin syödä lounaaksi pelkkiä voileipiä, jos ruoka näytti tai tuoksui kummalliselta. Lempiruokiani koulussa olivat pinaattiletut, makaronilaatikko ja uunipuuro marjakiisselillä. Kalamureke oli ainoa kalaruoka, josta tykkäsin.

Erinäisistä syistä johtuen meillä ei kotona enää ollut lainkaan säännöllisiä, yhteisiä ruokailuja muutoin kuin jouluisin (mistä johtuen jouluruoka on minulle yhä pyhä asia), ja teini-ikäisenä ruokin itseni ranskalaisilla perunoilla, makaronilla ja leivällä. Proteiini loisti poissaolollaan, ja ateria saattoi olla ranskalaiset perunat ketsupilla tai spagetti oliivikastikkeella – joka kaadettiin purkista suoraan kylmänä pastan päälle. Kasviksia en syönyt, ja leivän päälläkin oli pelkästään margariinia.

AIKUISUUTEEN NUUDELIEN JA MANNAPUURON VOIMIN

Aikuisena työssäkäyvänä pastan merkitys yhä vain korostui, ja tyypillinen lounaani oli pussillinen nuudeleita. Viikonloppuisin lounas saattoi olla suklaamannapuuro. Tässä vaiheessa nyrjähtänyt suhteeni ruokaan oli jo tiedostettu, ja ruokavaliotani olivat yrittäneet korjata niin ravitsemusterapeutti kuin kuntosalini personal trainer. Ammattilaisten vinkeistä olin opetellut lisäämään ruokaani edes vähän proteiinia, ja nuudeleiden sekaan saatoin sekoittaa valkoisia papuja ja iltaisin närpin rahkaa.

Oppi proteiinin tärkeydestä ei kuitenkaan integroitunut luonnolliseksi osaksi ruokailuani ja voileivät, uunipatongit ja iänikuinen pasta voittivat aina monipuolisesti koostetun lautasmallin. En ollut pätkääkään kiinnostunut terveellisestä ruoasta. Leipä ja leivonnaiset olivat sitä paitsi vain NIIN herkullisia, että en voinut enkä halunnut vastustaa niitä. Tunsin tästä välillä syyllisyyttä, mutta koska en esimerkiksi lihonut, en kokenut motivaatiota muutokseen. Vähät välitin siitä, että vatsa oli usein kipeä ja turvonnut ja kärsin kroonisista ilmavaivoista. Hulluin esimerkki lounaastani oli valikoima erilaisia leipiä kuten ruis- ja myslileipää ja jälkiruoaksi rahkapullaa.

Jossain vaiheessa tajusin viimein, että kyse oli riippuvuudesta ja että tein oikeasti keholleni hallaa syömällä niin yksipuolista ja ravinneköyhää ruokaa.

INTERVENTIO – KARPPAUS EI OLEKAAN PELKÄSTÄÄN LAIHDUTTAJILLE

Tuli vuosi 2011. Karppaus nousi trendiksi ja inspiroiduin vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta lukemistani kokemuksista. Oivalsin, että ruokavalio ei ollut pelkästään laihduttajille, vaan siitä saattoi yleisesti saada apua sokeriaddiktioon ja ylikorostuneeseen hiilariherkutteluun.

Tein täysmuutoksen ja lopetin kerralla kaikkien hiilariruokien syömisen. Sitä ennen olin huolellisesti miettinyt vaihtoehdot tavanomaisille puuro-, pasta- ja leipäaterioilleni ja jääkaapin ovessa oli viikon vhh-ruokalista valmiina. Kaikki kaapit oli tyhjennetty hiilariruoista ja tilalla oli vain uuden ruokavalion ruokaa.

Vaikka muutos oli dramaattinen, olin niin hyvin valmistautunut, että muutos oli vieroitusoireista huolimatta lopulta hämmentävän helppo. Leipäheikotusta varten olin valmistanut mantelileipää, ettei vain tulisi leivän takia ratkettua. Vaikka mantelileipä ei makukokemuksena muistuta lainkaan viljaleipää, sillä saa simuloitua leivän syömisen kaltaisen tapahtuman, mikä riitti rauhoittamaan hetket kun tuli ylivoimainen ”pakko saada leipää” -olo.

Mitä pidempään kokeilu jatkui, sitä paremmin voin. Makuaistini vapautuessa sokerin ylivallasta aloin maistaa eri ruokien hienovaraisia nyansseja ja ennen tylsinä pitämäni ruoat suorastaan pursuivat makua. Ruoka maistui ihan erilaiselta enkä ikinä unohda hetkeä, kun tajusin maidon maistuvan luonnostaan makealta kiitos laktoosin. Puhumattakaan siitä, että jopa parsakaalissa maistui makeita vivahteita..!

Uusi makumaailma innosti ja kannusti minua ja suorastaan lumosi minut. Ruoasta tuli minulle ilon lähde.

Pian oli selvää, että en enää halunnut palata entisten lempiruokieni pariin. Aluksi olin kaavaillut palauttavani leivät ja pastat hitaasti ruokavalioon siten, että söisin niitä nyt fiksusti ja kohtuudella – mutta tajusin, että en halunnut.

NYKYHETKI: MALTILLISESTI HIILAREITA

Fast-forward vuoteen 2023. Ruokavaliomuutoksesta on 12 vuotta, ja aikaan on mahtunut niin vuosikausien ketoosia kuin rennompaakin vhh-lähestymistapaa. Hiilarien taso on vaihdellut, mutta pastat, vehnäiset, karkit ja muut lisättyä sokeria sisältävät ruoat eivät koskaan palanneet lautaselleni.

Tällä hetkellä ruokavalioni on jossain määrin ikään kuin kultivoitunut versio siitä hiilihydraattien kohtuukäytöstä, johon 12 vuotta sitten interventiollani tähtäsin.

Nykyään syön viljaa säännöllisesti, mutta vain kauran muodossa. Vehnä- ja sokeriruokiakin maistan satunnaisesti, kun tilanne on erityinen, esimerkiksi fine dining -ravintolan maistelumenussa. (Tällainen tilanne oli viime lauantaina Helsingissä, ja tästä on tulossa juttua blogiin. ☺️)

Lautasmalliini hiilarilisuke ei edelleenkään kuulu, vaan syön aterialla kasviksia ja proteiinin lähteen. En kaipaa hiilarilisuketta, eikä sille tunnu olevan tilaa. Kaurapuuro toimii silloin tällöin vaihtoehtona vakiintuneelle kananmuna-aamiaiselleni ja kauraleipä lohi- tai juustopäällysteillä puolestaan tekee usein seuraa salaatille iltapalalla.

Millainen on suhteeni vanhoihin lempihiilariruokiini nyt?

Tietyt hiilihydraattiruoat kuten jotkin leivät ja leivonnaiset koen yhä puoleensavetävinä ja voin hyvin muistaa, millaisia tuntemuksia niitä kohtaan koin. Mutta mielenkiintoisesti – kaikkein suurin addiktioni kohde eli pasta on täysin, siis täysin kadonnut rekisteristäni. En pysty käsittämään, mikä siinä oli niin herkullista. En saa millään tavoin kiinni siitä maku”elämyksestä”, joka pastaan oletettavasti linkittyi.

PERUNA – en syö perunaa arjessa, mutta jos ravintola-annokseen kuuluu paistettuja perunoita, saatan syödä niitä. Paistettu peruna on hyvää. Kuten myös uudet perunat voin kera, myönnettävästi! :)

RIISI – en syö lainkaan eikä herätä mitään tunteita. Poislukien riisipiirakoissa… ☺️

PASTA – en syö lainkaan enkä osaa palata tunteeseen, jolloin pasta on joskus maistunut hyvältä. Ei houkuta millään tavalla.

KARKKI – en syö lainkaan. Poislukien oikein tumma suklaa pari kertaa vuodessa (yli 70%).

LEIVONNAISET – en syö kotioloissa, mutta pari kertaa vuodessa tulee maistettua miesystäväni tekemää mustikkapiirakkaa. Se on aika hyvää, koska ei ole kovin makeaa. Mustikkapiirakkaa tekee joskus rehellisesti mieli! Erityistilanteissa saatan kohteliaisuudesta syödä tarjotun pullan. Kuten tänä kesänä, kun 93-vuotias sukulaisrouva tarjosi ylpeydellä leipomaansa pullaa.

LEIVÄT – syön kauraleipää tai -näkkäriä viikottain. Muita leipiä saatan maistaa ravintolaolosuhteissa eli muutamia kertoja vuodessa. Leivän rooli ateriankorvikkeena on täysin poistunut systeemistäni.

Karjalanpiirakka on niitä harvoja hiilariruokia, joiden hyvä maku ei ole unohtunut. Tiukempinakin vhh-vuosina saatoin kerran vuodessa nauttia seremoniallisesti aidon, huolella valmistetun karjalanpiirakan – tietysti tuhdilla munavoilla..!

Ketogeeninen vai ”peruskarppaus”?

Puhtaasti oman olon kannalta ketoosi-taso oli minulle toimivin. Verensokerini heittelee voimakkaasti ja kuulun niihin, joille näläntuntemukset tulevat nopeasti ja jos ruokaa joutuu odottamaan pitkään, sitä seuraa aina heikotus ja päänsärky. Olen oikein klassinen ”nälkäkiukku”-tyyppi. Ketoosissa tämä ilmiö poistuu kokonaan ja aina on tasainen ja hyvä olo.

Ylipäänsä vireys- ja energiataso ketoosissa oli omaa luokkaansa, enkä ole koskaan ollut yhtä energinen. Oli ihanaa, kun nälän tuntemukset eivät ohjanneet päivärytmiä ja tekemisiä.

Vaikka edelleen syön vähän hiilareita verrattuna virallis-terveellisiin ruokavaliosuosituksiin, verensokerini heittelee helposti ja olo sen mukaisesti. Tämän vuoksi kaipaan ketoosia. Samalla tunnistan kuitenkin, että en halua luopua ruoista kuten juurekset, hedelmät ja jogurtti. Siksi keto-karppaus ei enää ole mun tapa syödä.