10 vuotta elämäni matkasta

Tajusin juuri, että syyskuussa tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun irtisanouduin ja lähdin elämäni matkalle. Johon myös sisältyi elämäni ensimmäinen Kreikan saarihyppely.

Jo kymmenen vuotta.

(Samalla konkretisoituu jälleen hämmentävällä tavalla, miten pitkään blogi on kulkenut mun mukana… Muistan niin hyvin tunteen, kun kirjoitin lähdöstäni täällä. Ja siitä on kahta päivää vaille kymmenen vuotta. Kyllä jännitti kirjoittaa se teksti.)

Kun lähdin tuolle matkalle, elämäni oli jonkinlaisessa mullistuksessa ja käännekohdassa. Olin aiemmin samana vuonna luullut olevani raskaana (syy olikin stressin takia poisjääneet kuukautiset… niitähän ei sitten näkynytkään kahdeksaan vuoteen….) ja ilmassa oli kaikenlaisia kolmen kympin kriisin oireita. Olin levoton tavalla, jota en oikein osannut määritellä.

Lopulta tunsin vain, että nyt on aika toteuttaa pitkäaikainen haaveeni pitkästä reppureissusta ja yksin matkustamisesta. Taisin tuntea jonkinlaista hätää siitä, ehtisinkö toteuttaa kaikki ne asiat, joita elämässä halusin vielä nähdä ja kokea. Omatoiminen useamman kuukauden reppureissu oli asia, jonka ehdottomasti halusin vielä tehdä.

En saanut töistä virkavapaata joten niin irtisanouduin ja lähdin. Se oli paras päätös elämässäni.

Tuo matka vaikutti elämääni monella tapaa. Tietysti merkittävin anti ovat itse kokemukset, seikkailut ja kohtaamiset, jotka rikastivat ja karaistivat minua tavoilla, joita en voi kuvitella minkään muun kuin matkailun tekevän. Matkalla sattui uhkaaviakin välikohtauksia, jotka olisivat voineet päättyä hyvin huonosti. Lopulta matkan menetyksiksi lasketaan yksi McBook Pro -läppäri sekä usko Couchsurfing-harrastajien läpikotaiseen hyvyyteen. Tai, no, ihmisten. Ei, kaikki eivät halua toisille hyvää ja voivat esiintyä muina kuin ovat. Sitä mun on tietyssä naiivissa kuplassani ollut ehkä kaikkein vaikeinta hyväksyä elämäni aikana.

Ikävät kokemukset ovat nyt haalistuneet, ja niitä täytyy nyt melkein kaivella aivokuoren poimuista, jotta tavoitan niiden tunnelatauksen. Päällimmäisenä ovat muistot auringossa kylpevistä Kreikan saarista, mystisen kauniista Albaniasta, Venetsian turkoosista vesistä sekä eväshetkistä jouluisen New Yorkin Bryant Parkissa.

Lähdin matkaan vailla suunnitelmaa, suurta matkakassaa tai talvivaatteita. Viimeksi mainitut tuli ostettua Madridista (!). Kahden muun puuttuminen kuului asiaan, ja teki reissusta juuri sen matkan, jonka olen aina halunnut tehdä. Niin matkailijana kuin ihmisenä.

Lähtiessäni en tiennyt, mitä seuraava vuosi tulisi pitämään sisällään. (En ole koskaan muutenkaan ollut se ”5-year-plan”-ihminen.)

En tiennyt, tulisinko palaamaan kokopäivätyöhön kosmetiikkaliikkeeseen, tai olisiko minulla enää blogia tai lukijoita. Kirjoitin blogiin:

”Koko reissu ja irtisanoutuminen on taloudellisesti yksi epäviisaimpia ideoita elämäni aikana. Mutta joskus täytyy uskaltaa tehdä vaikka sitten hyppy taloudelliseen epävarmuuteen, jos unelman toteutus sitä vaatii.

Minulla on ensi vuodesta hyvä fiilis. Ei täältä maailmasta kiinnostavat työt lopu! :)”

Matkan jälkeen minulla oli yhä blogi. Ja se oli paljon suositumpi blogi kuin lähtiessäni: kävijämäärät olivat kymmenkertaistuneet matkapostausteni aikana.

Kasvaneet kävijämäärät sekä muut muutokset yhä vain kilpaillummassa blogimaailmassa johtivat siihen, että seuraavana keväänä sain uuden sopimustarjouksen sen aikaisesta blogiportaalistani ja blogista tuli minulle päivätyö.

Myyjän työt jäivät.

Kreikka tuli tilalle. Omalla tavallaan. ☺️

On hassua, absurdia ja samalla liikuttavaa ajatella, että ehkä juuri Kreikka ja muut matkakertomukset mahdollistivat aikoinaan sen, että blogista haluttiin alkaa maksaa minulle päivätyön arvoista palkkaa. Sain valtavan yleisön ja yhtäkkiä sisäistin kirjoittavani työkseni. (Siihen aikaan ei juurikaan ollut kaupallisia yhteistöitä vaan palkkaa todella maksettiin siitä, että kirjoitit mitä halusit. ❤️)  Koskaan ei voi tietää, oliko juuri tuo matka vaikuttava tekijä siihen. Mutta ainakin minua viehättää ajatella niin.

Tiedättekö, kun lokakuussa lähden Kreikkaan, haluaisin vierailla niissä samoissa paikoissa, joissa kävin syksyllä 2012. Kuten Symillä, josta tämän kirjoituksen kuvat ovat.

Olisi hienoa juhlistaa ensimmäisen saarihyppelyni vuosipäivää samoissa maisemissa.

*

P.S. Mikä on muuttunut 10 vuoden aikana on tunne siitä, että olen saanut kokea riittävästi. Nyt on hyvä. Ei ole enää hätää ja huolta, että en ole vielä käynyt tuollakaan enkä nähnyt niitä vesiputouksia tai syönyt siinä maineikkaassa ravintolassa. Rakastan edelleen matkustelua ja uusia kokemuksia, mutta mun ei enää tarvitse ahmia ja kerätä niitä. Olen tyytyväinen. Kaikki mikä nyt tulee, on bonusta jonka otan vastaan ilolla ja kiitollisuudella. Mutta jos en enää ikinä pääsisi matkalle, en jäisi katkeraksi tai haikailemaan näkemättä jääneiden paikkojen perään. Olen saanut tehdä just niitä juttuja, joita haluan. 🙏🏻