Fit you too
Fit you too

Mitä sanoa silloin, kun ei voi sanoa mitään?

Viime keskiviikkona sain taas muistutuksen elämän hauraudesta.

En muista milloin olisin itkenyt niin paljon kuin sinä päivänä. Itkin töissä, kahvilassa, ratikassa, puhelimessa, uudelleen töissä ja vielä kotona. Tapasin nimittäin erään kaverini, joka oli kokenut hiljattain aivan hirvittävän menetyksen. Kun ajattelen sitä tapaamista, niin se saa taas kyyneleet silmiin.
On todella vaikeaa tavata sellainen ihminen, jolle on tapahtunut jotakin todella raskasta, peruuttamatonta. Mitä sanoa? Haittaako jos itken? Haittaako jos itken koko ajan? Mitä jos en saa sanaa suustani? Enhän vain sano jotain typerää?
Sanonko ”otan osaa”, ”pahoittelen”, ”oon pahoillani”, vai mitä?
Ei ole mitään, mikä kuulostaisi hyvältä, tai edes riittävältä. Tyydyin halaamaan ja sain jotain soperrettua ulos. Ajattelin, että ainakin voin olla läsnä ja kuunnella.
Hävetti jälkeenpäin, että itkin koko ajan. Hävetti, etten voinut hillitä itseäni vaikka itse olin tässä vain sivusta seuraajana.
Mietin ensin, että eipä tässä tapahtumasta kannata mitään kirjoittaa, koska se ei liity blogini teemaan. Mutta sitten tulin toisin ajatuksiin. Nimittäin mun mielestä myös elämän varjopuolista pitää kirjoittaa, siis myös ikävistä asioista. Haluan pitää oman blogini tunnelman iloisena ja energisenä, mutta toisaalta haluan tuoda esille myös sen, että on myös paljon kaikenlaista mikä ei näy tänne blogiin. On vastoinkäymisiä ja raskaita päiviä. Ei ole pelkää ihanaa ja täydellistä ja hienosti aseteltuja smoothiekuvia tämä elämä. Mun mielestä on hienoa, että moni meidänkin bloggari on jakanut todella kipeitä aiheita lukijoiden kanssa. Silloin joku voi kokea, että hei, tuo tietää mistä puhun.
On tärkeää näyttää tunteensa hyvässä ja pahassa, vaikka me suomalaiset ollaankin sellaisia, että jos joku nauraa ääneen on outo ja jos joku itkee avoimesti on varmasti avohoitopotilas. Elämään kuuluu myös vaikeudet ja ihan kaikkien elämään. Kaikkia tunteita saa tuntea.
Millaista tukea tai sanoja te olisitte toivoneet vaikeina aikoina? 
 
 

Kommentit (2)

  1. Johanna

    Moikka! Mun lapsi kuoli useita vuosia sitten. En halunnut ainakaan kuulla fraaseja ”Se oli Jumalan tahto” tai ”Tutkimattomat ovat Herran tiet”. Ei lohduttanut ei yhtään. Paras ohje on, että jos ei keksi järkevää sanottavaa niin parempi olla hiljaa ja olla läsnä. Voi vaikka sanoa, että olet tukena ja kuuntelijana. Eikä kannata myöskään sanoa, että ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa. Ei ole mitään mitä minä olisin halunnut kuulla, suru on surettava eikä siihen mitkään sanat auta.

  2. NINNA

    itkeä saa kaikki tunteet ovat sallittuja joskus voi olla toiselle jopa vapauttavaa itkeä yhdessä. itselleni en ainakaan toivoisi neuvoja ja sääliä. parasta olla vaan kuunnella. ei sanoa kyllä se siitä, elämä jatkuu ja ajattele positiivisesti kun toinen suree. ehkä muistella hyviä hetkiä ja antaa hänen puhua

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.