Kun virta loppuu.

En tiedä mistä alottaisi, tai alottaisiko mistään. Jos minua kuvailee, niin pienestä pitäen olen aina ollut se Reipas Tiina. Pirteä Tiina. Iloinen Tiina. Kun pirteää verhoa pitää päällä tarpeeksi pitkään, vaikka sisällä musertuu, jossain vaiheessa aiheutuu ongelmia.

Duracel pupusta alkaa olla patterit loppu. Viikon sisällä olen saanut kaksi paniikkikohtausta jonka aikana tuntuu ettei happi kulje.  Viikon sisällä sykkeeni on noussut niin korkeaksi, että leikkipuistossa suunniteltu jalkatreeni piti lopettaa parin pompun jälkeen kesken. Tänään itkin puolet hölkkälenkistä ja katsoin häpeillen maahan kun ihmisiä tuli vastaan. Entä jos ne on jotain tuttuja? Entä jos ne ihmettelee, miksi ILOINEN Tiina itkee? Kun on niin pitkään tsempannut itseään, jaksanut uskoa parempaan ja kovettaa itsensä olevaan yhä se vuoden Positiivisin tittelin oleva Superwoman, jossain vaiheessa tulee raja vastaan.

uupumus

Kaikki olettaa, että Tiina on aina iloinen ja jaksaa. Superwomanillakin voi viitasta loppua löpö ja sitten superwoman tipahtaa naama edellä asfalttiin. Superwoman on vaan niin tottunut olemaan suorittaja, ettei superwoman halua myöntää olevansa myös heikko. Koska eihän kukaan halua sitä myöntää, että omaa heikkouksia. Suoritusyhteiskunnassa varsinkaan.

Kroppani on alkanut ylläolevien ongelmien lisäksi reagoimaan rajuilla iho-ongelmilla. Minulla ei ole koskaan ollut huono iho, ennen kuin nyt. Naamaan nousee hervottomia ällöttäviä patteja, jotka eivät ainakaan helpota itsetuntoa. Ruokailut ovat menneet myös päin prinkkalaa. Joko en syö tarpeeksi, tai sitten syön ihan liikaa. Yläkroppani on kuihtunut ja vatsa turvonnut.

En muista mitään, en yksinkertaisiakaan asioita. ”Äiti anna haarukka”, ”ai enkö antanutkaan, sori”. Aina kun luen sähköpostiani, toisaaltaan toivon siellä olevan jotain mielenkiintoista, mutta samalla pelkään ”pitääkö minun taas suorittaa jotakin”.

IMG_0765

Myös keskittymiskykyni on herpaantunut entisestään ja minun pitää päivittäin keskittyä niinkin simppeleihin asioihin, kuin muistanko laittaa maitopurkin takaisin jääkaappiin. Aloitan ensin tekemään yhtä hommaa, sitten toista ja kohta kummatkin jää puolitiehen. Välillä puhun ääneen vaikeiden keskittymisongelma hetkien iskiessä ”noniin, nyt paina tästä” tms. Olen aina ajatellut, että huono keskittymiskyky on vain osa luonnettani, mutta nyt se on alkanut oikeasti häiritsemään arkea.

Aivoni ja sitä myötä kroppani on jatkuvalla ON-asennossa. ”Pitää etsiä vk-vaatteita, pitää tehdä postaus, pitää tehdä sitä tätä ja tuota. Kun lääkäri sanoi viime syksynä flunssa sairaslomaa hakiessa, että sinun pitää levätä -itkin koko kotimatkan ja aamupäivän.

Vaikka olen todella avoin ihminen, tämä ei ole kuitenkaan asia josta face-to-face on helppo ihmisille puhua ilman että romahtaa.Taustalla oleviin detailsiin en vielä tällä hetkellä sen enempää avaudu, mutta oli jotenkin pakko saada prosessoitua asiaa näin kirjallisesti. En tiedä edes uskallanko painaa julkaise nappia.

burnout

Että näin. Superhyper aktiivisella, aina iloisella papupadalla pavut porisee tällä hetkellä ylitse.Kun on vahva liian pitkään, joskus sortuu. On aika priorisoida mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja niitä ovat mm. terveys, joten teen nyt tietoisen päätöksen että oikeasti yritän rauhoittua. Se tarkoittaa blogin hetkellistä hiljenemistä ja muiden ylimääräisten hommien karsimista hetkeksi. Onko se päivä, kaksi, viikko, en tiedä.En vain jaksa.

 

Mieluusti kuulisin vertaistukea..millä keinoilla pääsit tilanteesta yli?

SEURAA MAMAA FACEBOOKISSA / BLOGLOVINISSA

 

Kommentit (28)
  1. Aina ei tarvitse jaksaa. Otat aikaa itsellesi ja jaksamisellesi nyt, ennenkuin tilanne menee pahemmaksi.

    Itse juuri purskahdin koiralenkillä hysteeriseen itkuun, ”en minkään” takia. Olen aina se hypersosiaalinen ja kaikkien kaveri. Tällä hetkellä en kuitenkaan saa (kesä)töitä, sillä esimies ei pidä minusta. Opiskelen unelmieni ammattiin, mutta tällä hetkellä se tuntuu enemmän helvetiltä, sillä ohjaajani ei pidä minusta. On valtava kolaus itsetunnolle ja identiteetille kun yhtäkkiä kaikkien pitämästä tulee sosiaalinen hylkiö.

    Täytyy vain muistaa, että kaikkea ei saa sietää, kaikkea ei tarvitse suorittaa ja että sinä riität.

    Auringonvaloa sinne myös, ota kaikki aika mitä tarvitset.

  2. Kuulostaapa hyvinkin tutulta tuo mantra, pitää olla vahva, pitää jaksaa, pitää näyttää että kaikki ok. Oon aina luullu et miulla on vahva tukiverkko, mutta tässä toista lasta odottaessa oon saanu tuntea ettei sellaista sitten ollutkaan. Pelkkiä sanoja. Itse aina tukenut muita ja auttanut. Pahinta ollut myöntää tämä ääneen esim neuvolassa, kun kyselty että onko esikoiselle varma hoitaja synnytyksen ajaksi. Itse yrittänyt hyväksyä asian niin kuin se on, ja keskittynyt positiiviseen. Ihana kasvava perhe:) asiat vaan myönnettävä itselle ja lähdettävä rakentamaan siitä eteenpäin. Ja auttaa jos edes se yksi ihminen maailmassa jolle ei tartte esittää olevansa supernainen. Tsemppiä kevääseen. Omien voimavarojen mukaan eteenpäin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *