Coaching Kira
Coaching Kira

Minun tarinani (häiriintyneestä) kehonkuvasta

Kaikkein hirveintä, mitä mulle voisi tapahtua olisi sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan.
Koska silloin lihoisin. Silloin en pystyisi liikkua (=kuluttaa kaloreita). Silloin kaikki mitä söisin lihottaisi.
 – Kipa 16 v. –

Olin 16-vuotias, kun asuin kuusi viikkoa englannissa perheessä, jossa perheen äidillä oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Tunteet heittivät myrskyä hänellä päivittäin. Hänen fiiliksensä vaihtelivat painon mukaan, sillä paino vaihteli päivästä toiseen. Hän oli aina ennen ollut hoikka.

Aina ennen kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Eräänä iltana kuulin hänen huutavan itkua miehelleen hänen käytyään vaa’alla. Edellisenä päivänä hän oli syönyt 2 rasvatonta ja sokeritonta jogurttia, 1 kananrintafileen, salaattia ja kauhallisen riisiä sekä 500 g kirsikoita ja hänen painonsa näytti puoli kiloa enemmän.

Lihomiskammoisena minä ajattelin, että kaikkein hirveintä olisi sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan.

Lihoisin.

Miksi teen sitä mitä teen ja kirjoitan siitä, mistä kirjoitan?

Mistä olen kekkassut ajatuksen #inhimillinenote?

Mikä on minun tarinani? Haluan jakaa osan minua teille. <3

body positive
Kuva: Adama Sofia

VÄHÄN PULLEA TYTTÖ

En ole aina ollut tyytyväinen kehooni. Kaikillehan tulee varmasti se aika jossain vaiheessa, että jokin kohta kehossa ei miellytä. Joillain se näkyy lievempänä ja joillain se menee ääripäähän.

Pelasin nuorempana fudista 11 vuotta. Olin kentällä kone. Jaksoin 3 matsia peräkkäin turnauspäivinä. Olin hiton nopea. Olin määrätietoinen luupää. Jos päätin, että minusta topparina kukaan ei mene ohi, niin kukaan ei todella mennyt ohi.

Olin siis kuusi ja puoli vuotiaasta asti urheilullinen. Identiteettini rakentui teininä paljon sen varaan: se oli se, missä minä olin hyvä. En kokenut olevani missään muussa niin hyvä.

body positive

Koulussa olin keskivertoa. Olen aina ollut kasin oppilas. Paitsi liikunnassa. Olen aina saanut vain kymppejä ja kiitosta.

Lukion ekalla fudis loppui, koska jengimme hajosi. Ikähajontaa oli liikaa.

Olisin voinut jatkaa HJK:n naisiin, mutta hommasta olisi tullut niin vakavaa. Eikä naisfudiksessa menestyminen ei ole ihan itsestään selvää, joten toinen vaihtis oli opiskella itselleen kunnon koulutus.

Valitsin koulun fudiksen sijaan.

Jäin jotenkin tyhjän päälle. Kaikki lähti, koska niin suuri siivu itsestäni lähti. Mitä mä nyt teen?

KUKA MÄ NYT OLEN

Mä en ollut enää sitä, missä olin parhaimmillani. Mä en voinut enää toteuttaa itseäni siinä, mikä oli ollut osa mua 11 vuotta elämästäni.

Identiteettipakka hajosi.

Jo fudisaikaan viimeiset pari vuotta alkoi tiimissämme jokin outo buumi: useammat tytöt vain hoikistuivat. Lopettivat syömästä.

Minä en. Tykkäsin syödä. Plus olinhan sportti. 🙂 Tosin tunsin sisimmässäni pientä pakotetta laihtua. Sillä sai siihen aikaan paljon huomiota ja kommentteja, huomasin. ”Ootpa sä laihtunut! Siis vitsi sä oot laihtunut, mäki haluan!”, joukkuetoverit huutelivat toisilleen.

Sitä ihannoitiin, joka oli hoikistunut.

Samaan aikaan kotoa tuli painetta, sillä vain hoikat ihmiset pärjäävät: koska he ovat tehokkaita ja aikaansaavia he eivät kerkiä syödä. Ylipaino on laiskuutta ja laiskuus on tuomittavaa. Riittämätöntä.

Karkit olivat suoraan helvetistä, sillä karkit lihottavat. Ei saa ähmiä. Lihavuus on tuomittavaa.

Opin syömään karkkia salaa. Enhän halunnut olla riittämätön. Enkä halunnut, että minua tuomitaan. En halunnut olla epäonnistuja.

body positive

Oli hiihtoloma ja olimme Suomulla laskettelemassa isäni ja ystäväni kanssa. Ystäväni oli hänkin laihtunut tosi paljon ja omalla tavalla ihannoin sitä. ”Miksi minä en pysty tuohon? Miksi minä en pysty olla syömättä?”

Minä tarvitsin uudet housut ja kävimme sillä reissulla ostamassa sellaiset. Tuskailin pukukopissa jalkojeni kokoa. Housut kiristivät, mutta toisaalta ne olivat tosi ihanat. Inhosin pieniä ylimääräisiä kilojani, joskin housut ostettiin.

Mutta kyllä mä tiesin, että en ollut hoikka.

Samana iltana pyörin peilin edessä kaverini kuunnellessa musiikkia alakerrassa ja kysyin vanhemmaltani, ”olenko minä pullea?”

Sain vastaukseksi ”no oot sä vähän”.

(Piti ottaa strateginen kirjoitustauko, sillä purskahdan aina itkuun. Se pieni tyttö vaan oli niin…nuori. Onpa ihanaa itkeä! <3)

body positive
Mulle fitness on energiaa. Se on iloa ja jaksamista. Toimintakykyä, joka kantaa arjen. Kuva: Sade Rajakallio

MÄ EN HALUNNUT OLLA ENÄÄ PULLEA

Mä päätin siltä seisomalta, että kukaan ei sano mua enää ikinä pulleaksi. Kyllä mä tiesin, etten ollut superhoikka. Toisaalta olen aina ollut vahva. Urheilullinen. Tykkäsin kyllä myös syödä.

Kun fudis loppui piti keksiä jotain muuta. Aloin juoksemaan. Siihen kylkeen vähensin syömistä. Huomasin, että tässähän laihtuu!

Aloin juoksemaan nilkkapainot jaloissa. Juoksin myös talvella, kunnes into hommasta meni kun pakotin itseni jäätävällä pakkasella juoksemaan puntit jaloissa ulos. Reisiä kangisti ja pisteli, keuhkoja piiputti se kylmyys. Itkin. Itkin, koska olin epäonnistunut läski.

Treenasin omassa huoneessani ja kodin alakerrassa. Bongasin kaapista Cindy Crawfordin jonkun kiinteytysvideon. VHS:n kulta-aikaa. 🙂 Puuhastelin sen tahtiin harvasen päivä.

Joskus treenasin huoneeni lattialla lihaskuntoliikkeitä. Se oli aika tylsää, mutta päämäärä mielessä.

Piti keksiä jotain muuta. Löysin erään kuntokeskuksen, itseasiassa Esport Centerin. (Kyllä. Sama mesta, jossa aloin vuonna 2008 ohjaamaan. 🙂 ) Aloin käymään trimmissä. Se oli ”kivaa”, koska siinä kului kivasti kaloreita (fakta: inhosin lajia, mutta halusin laihtua).

Jos ei treeni ollut tehokasta ja kuluttanut, niin se oli ajanhukkaa.

Tein trimmiä päivästä päivään, pakotin itseni treenaamaan. Jos en treenaisi, lihoisin. Kerran olin niin väsynyt, että itkin polkiessani ylämäkeä matkalla treenaamaan. Olin niiiin väsynyt. En olisi halunnut mennä treenaamaan. En olisi millään jaksanut.

Pakotin itseni silti.

Muutoin olisin lihonnut ja olisin ollut laiska.

Kuulin mielessäni sanan pullea. Poljin kahta kauheammin. Ja itkin.

body positive

KUN SYÖMISESTÄ TULEE HÄIRIÖ

Elin pitkään sumussa. Yksi asia johti toiseen. Syömättömyys johti ahmimiseen, ahmiminen vatsan tyhjentämiseen. Vaikenin pitkään syömishäiriötaustastani. En oikein ollut sen kanssa sinut. Häpesin sitä. Viimeisten vuosien aikana olen kertonut siitä avoimesti.

Mutta kyllä, minulla on ollut bulimia. Oli viisi vuotta.

Miksi en ole kertonut siitä?

Ajattelin aikoinaan, että kertoessani syömishäiriöstäni kerron heikkoudestani. Siitä, kuinka minä en ole osannut tehdä paremmin. Kuinka sekaisin olen ollut, kuinka hukassa olen ollut.

Ja minut kun on kasvatettu olemaan vahva. Itkeä ei saa. Kipuja on vähätelty. Kouluun mennään, koska opiskelu ennen kaikkea huolimatta pienestä kuumeesta. Hoikkuudesta oli tullut uusi identiteettini ja jos olisin päästänyt siitä irti maailmani olisi kaatunut.

Ja siitä mainittiin minulle: oletpa sä hoikka! Aajes, vettä myllyyn. 😉

Opin tosi hyvin suorittamaan liikuntaa. Liian hyvin. Treenasin 5 vuotta orjallisesti sykemittarin kanssa, jotta tiesin tarkkaan kulutetut kalorit. Jos sykemittari jäin jostain syystä kotiin, treeni oli pilalla.

En itseasiassa voinut mennä treenaamaan! Koska sitä ei olisi tapahtunut, sillä en tiennyt kulutustani.

Jos ennen identiteettini oli urheilija, atleetti, niin 23-vuotiaaksi asti se oli hoikka. Halusin pitää siitä kiinni. Luulin syömishäiriötä kaverikseni. Meillä oli yhteinen salaisuus.

Ei. Ei syömishäiriö ollut ystäväni. Eikä se ollut salaisuus, kyllähän sen näki. Luulin kuitenkin, että minulla on kontrolli hommaan. Että minulla on valta. Että minä olisin se vahva, koska minä olen pysynyt hoikkana. Muu on heikkoutta.

Minä hanskaan tämän. Minulla on tähän kontrolli.

Ei ollut. Kyllä häiriintyneellä syömiskäyttäytymisellä on kontrolli sinuun. Välillä, kun mietin niitä aikoja mietin yhä, että miksi. Miksi minä tein niin?

Tein niin, koska en ollut kehooni tyytyväinen. Edes hoikimmillaan. Oikeasti ajattelin, että minusta ei ole mihinkään tässä maailmassa, jos en ole hoikka. Kyllä muut saivat olla minkä kokoisia tahansa. Kadehdin samalla heitä, jotka elivät ”niin normaalisti”. Tiedättekö, niitä joilla on sitä kuuluisaa tasapainoa.

Ilman rajoitteita. Ilman sääntöjä ja kurinalaisuutta. Samaan aikaan olin itsestäni ylpeä, sain kontrolloitua tiukasti jotain.

Ja koko ajan olisi pitänyt saada jotain pois: olisi pitänyt olla hoikempi. Punnitsin itseni joka päivä. Jos oli tullut grammaakaan lisää, niin seuraavana päivänä piti kiristää tahtia. Treenata lisää.

Hassua, että samalla tiesin olevani liian hoikka.

Ristiriitaisten tunteiden määrä ja ajatusten kaaos. Kaikki se oli omiaan lisäämään kontrollin tarpeen määrää.

Hassuinta koko touhussa on se, että luulin itseni olleeni voimaantunut. Mulla on tää homma hanskassa! Totuus on, että se oli raskasta ja hanskat oli hukassa.

Niin sairaan raskasta. Jokainen päivä on taistelua, koska päivällä ei saa syödä ja aina saa olla pelkäämässä milloin ”repsahtaa”.

Illalla sitten kotona odottavat tutut turvaruoat. Jes.

body positive

KUN VIHDOIN MYÖNNÄT OLLEESI ITSELLESI LIIAN ANKARA

Oli kesäilta. Taas yksi niistä kauan odotetuista illoista, jolloin saan olla kotona ja toteuttaa itseäni: syödä. Kun päivällä kontrolloi syömistä ja illalla antaa luvan, siitä tulee helposti pinttynyt tapa. Iltahetkestä tulee turva: nyt minä saan luvan syödä eikä kukaan näe tai tuomitse sitä.

Jos kukaan ei näe, minun ei tarvitse hävetä. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että olen inhimillinen ja tarvitsen ruokaa.

Sinä iltana halatessani pää ja silmät turvoksissa vessanpönttöä vatsan krampatessa näin äitini kasvot. Ne moittivat minua tiukalla äänen sävyllä: ”tyttö sinun pitäisi pärjätä paremmin”.

Silloin tajusin.

En halua tehdä tätä enää. En halua elää sellaista elämää. Haluan rakastaa itseäni ja kehoani, en torua tai torjua sitä.

Ymmärsin, millä tavalla lapsuuteni oli vaikuttanut minuun. Älkää käsittäkö väärin, minulla on maailman parhaimmat vanhemmat ja lapsuuteni oli hieno.

On vain asioita, jotka niin helposti syöpyvät nuoren tytön mieleen. Jos minulla koskaan tulee olemaan lapsia en puhu toisten, omani tai hänen painostaan. En puhu laihduttamisesta enkä käyttäydy, kuin hoikkuus olisi ihmisarvon mittana. Sillä ei se ole.

En syytä ketään – se ei ole ratkaisu eikä auta ketään tai mitään. En syytä edes itseäni. Nyt vain oli näin.

Paraneminen lähti omasta halustani oikeasti pärjätä paremmin. Halusin oikeasti voimaantua omassa itsessäni ja terveydessäni. Halusin siitä kierteestä eroon. Lopullisesti.

Vuodet olivat upea matka omaan itseeni. Ne tekivät minusta sen, mikä olen tänään.

Vaadin silloin itseltäni niin paljon. Vaadin olla hoikka, tehokas ja pärjäävä. Samaan aikaan olisi pitänyt olla terve, itsevarma ja hanskata oma elämä.

Nämä vaatimukset eivät olleet tasapainossa. En ollut edes saanut niitä balanssiin, koska ruoan ajatteleminen oli vienyt niin paljon tilaa elämässäni. Sisälläni oli kaaos. Inhosin viettää aikaa itseni kanssa ja pakenin sitä syömishäiriöön.

Tilaa elämästäni vei se, etten ollut halunnut kohdata itseäni: en halunnut tunnustaa itselleni,
että minä teen virheitä. Minä olen inhimillinen olento, joka ei voi kontrolloida kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. 

On joskus vaan luotettava siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. Ja niin minä tein. Lupasin itselleni luottaa itseeni. Lupasin itselleni luottaa prosessiin.

Lupasi luottaa siihen, että annan itselleni rakkautta. Lupasin keholleni olla parempi ystävä ja pitää siitä parempaa huolta.

body positive

Halusin jakaa teille minun tarinani, koska sillä on syynsä miksi kokonaisvaltainen hyvinvointi ja terveys minua kiinnostaa.  #inhimillinenote -ajatukseni on syntynyt syystä.

Haluan myös kaikkien ymmärtävän sen, että ihmiskeho on hieno ja upea koneisto. Se ei ole vihollinen, vaan elämänkumppani. Se on porttisi tähän maailmaan, jolla myös kosket, koet, tunnet, kuulet, haistat ja maistat asioita. Aarrearkku, johon keräät kokemuksia, opetuksia ja hienouksia.

Kehosi on ansainnut sen, että rakastat sitä sellaisena, kuin se on. Se on nimittäin täysin syytön siihen, millaisia päänsisäisiä ajatuksia sinulla on.

Ajatuksesi eivät ole sama, kuin kehosi.

Tämä on myös syy, miksi valmentajana ja ryhmäliikuntaohjaajana haluan liikuntaelämyksen asiakkailleni olevan kiva ja positiivinen elämys. Liikunnan pitää tuoda energiaa, ei viedä sitä.

Haluan, että tunneillani jokainen kokee pystyvänsä treeniin eikä mieti kaloreita tai kulutusta. Vaan hauskanpitoa, energiaa ja hyviä viboja.

Haluan, että jokainen nauttii ajastaan oman itsensä kanssa eikä murehdi hetkeäkään sitä, etteikö kuuluisi joukkoon.

Tämän vain halusin kanssanne jakaa.

Kiitos, kun luit. <3
x Kipa
#inhimillinenote

PS.
2012 vuoden lopussa minulle puhkesi kilpirauhasen vajaatoiminta. Kolmessa kuukaudessa painoni nousi 6 kiloa ja minulta hävisi kaikki energia liikkua. Voin sanoa, että se on ollut yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on tapahtunut. Kyseinen aika oli uskomaton matka omaan kehooni ja ajatuksiini. Vaikka se joskus oli pahin pelkoni se ei ole sitä enää – se oli suuri lahja. <3

FITNESSMALLI 2018 -FINALISTI

Fitnessmalli 2018 – miksi hain kisaan?

Casting – Finalistien tuuletukset

Fitnessmalli 2018 – finaalin ensimmäinen päivä

Foodin – jyväskyläläinen perheyritys

*** Seuraa minua Instassa: @coachingkira_wellness ***

coachingkira
Fitnessmalli 2018 finalisti #2

Kommentit (48)

  1. Minna

    ❤️Kipa❤️ T. Minski 😘

    • kira

      <3 <3 <3 MINSKI <3 <3 <3

  2. Johanna

    Kiitos Kipa kun jaoit tarinasi😚. Mulla ihan kyyneleet valui silmistä kun luin sitä. Itsellä kun on hyvin samantyylinen tausta, tosin erilaisesta traagisesta lapsuudesta johtuen, ja voin hyvin samaistua tuntemuksiisi vääristyneestä kehonkuvasta ja täydellisyyden tavoittelusta. Onneksi nykyään pystyy liikkumaan tavoitellen hyvää oloa, ei kaloreiden kulutusta.

    Huippua viikonloppua huipputyypille!💞

    • kira

      Kiitos, Johanna kun luit. <3 Luin sen itse tänään vielä kotimatkalla, ja kyllä se aika vähän vielä itkettää. Oli se omalla tavallaan aika ahdistavaa aikaa, vaikka paljon hyvääkin oli! 🙂

      Kiitos, kun jaoit omaa tarinaasi. Olet kaikesta huolimatta noussut kukkulan päälle ja nyt voit vähän tuulettaa "hyvä minä". <3 Sinä rohkea nainen. <3

      Halauksia ja ihanaa viikonloppua! <3

  3. Tintti

    Kiitos tästä tekstistä! Kuin suoraan omasta elämästäni.. Bulimia puhkesi 16-vuotiaana ja vasta nyt, yli 30-vuotiaana voin todeta, että olen taudin voittanut. Itsekin toimin liikunta- ja hyvinvointialalla ja vahvasti yritän asiakkaille tuoda esiin positiivista kehoajattelua. Voin vain toivoa, etteivät omat lapset ikinä joutuisi käymään tätä samaa prosessia läpi, vaikka se onkin hurjasti kasvattanut ihmisenä. Mutta helpomallakin voisi päästä.

    PS. Vuoden 2012 lopulla myös minulla todettu kilpirauhasen vajaatoiminta 😀

    • kira

      Tintti, kiitos itsellesi! <3 Wow, olet kulkenut ihan huikean, tien. Varmasti aika ajoin todella kivisen, mutta jestas että olet tullut vahvaksi itsessäsi. <3

      Nämä kokemukset ovat sellaisia, joista saa työkaluja kyllä omaan työhönsä. Sitä jokseenkin ymmärtää, mistä kaikessa on kyse. Kiitos kommentistasi. Olen varma, että lapsesi eivät käy samaa prosessia läpi. Luota siihen. <3

      Sullakin?! Hauska sattuma! 😀

  4. Helena

    Kiitos Kipa ❤️❤️

    • kira

      Helena, anytime. <3 Kiitos, kun luit. <3

  5. iinamaj

    <3

    • kira

      <3 <3

  6. Laura

    Ihan kuin olisi lukenut omasta elämästään, niin tutulta kuulosti :'(
    On hienoa nähdä, miten paljon olet oivaltanut ja oppinut vuosien saatossa -vaikeudet kasvattavat, sanotaan, ja uskon siihen täysin.
    Olet rohkea kun jaoit tarinasi <3 🙂

    Ps. Ei ole sattumaa, että ihastuin ryhmäliikuntatunteihisi: se aito ilo oli (ja on edelleen) korvaamatonta – en kaipaa ketään kertomaan minulle kuinka monta kaloria kuluu tai kuinka rasva palaa. <3

    • kira

      Laura <3 <3 Kiitos, sinä ihana ihminen. Kiitos, kun olet käynyt tunneilla, ihana palaute. 🙂

      Kyllä sitä on oivaltanut ihan tuhottomasti matkan varrella. Vielä paljon olisi halunnut sanoa, mutta kirjotuksesta ei tulisi loppua. 😀

      Kiitos, kyllä sitä hetken aikaa mietti, että jaanko vai en. Mutta toisaalta tässä olen minä, eikä tuo aika lähde minusta pois. Se on siellä aina, joskin nyt osaan olla siitä ajasta kiitollinen. <3

      Halaus, sinä olet upea. 🙂

  7. Outi Karita

    Todella hyvä kirjoitus 👍

    • kira

      Kiitos, Outi! <3 <3

  8. Aliisa

    Todella hienoa tekstiä!!! Melkein oikeasti liikutuin kun tämä on niin tuttua.. vieläkin välillä kaduttaa miten paljon aikaa sitä heittikään hukkaan kontrolloinnin takia :/ No, elämä jatkuu ja sitä pitää elää vaikka mitä olisi jäänyt välistä pois 🙂

    • kira

      Kiitos, Aliisa! Ihanaa, kun luit ja kiitos kommentistasi! Siihen saa heitettyä ihan liikaa aikaa, myönnän. Ja voimia.

      Toisaalta vaikka välillä tuntuu, että on jostain jäänyt paitsi, niin kannattaa aina muistaa tämä: siihen aikaan se oli se ainoa oikea tapa ja totuus sinulle. Mitä sitä murehtimaan sellaista. <3

      Ihanaa kesää! 🙂

  9. Viiwi

    Huh, miten hyvä kirjoitus! Liippasi todella läheltä, mutta itse en ole päässyt yhtä hienosti kuiville kuin sinä. 🙁 Syömisten suhteen olen kyllä rennompi kuin edellisinä 15 vuotena (olen nyt 34 v. ja syömishäiriö alkoi ollessani 19), mutta treenien kanssa sama sallivuus ei ole vielä onnistunut. En enää tiedä, miten ikinä se onnistuukaan, kun olen käynyt mm. terapiassakin puimassa liikuntariippuvuuttani, mutta yhtään en ole liikuntaa onnistunut vähentämään. Tuntuu, että mitä tahansa tapahtuu, ajaudun samaan kehään aina uudestaan. Mullakin on kilpirauhasen vajaatoiminta (v.2007), ja hiukan epäilen, että omat överitreenit on sen aiheuttaneet. En siis uskalla pitää lepopäiviä ollenkaan, ja viikossa treenejä tulee n. 10-12 h. Kesälomalla olisin halunnut mökkeillä enemmän, mutta kun siellä ei pääse lenkille/salille tm. niin parin päivän jälkeen ollaan kotiuduttu. Olen saanut kaksi ihanaa tyttöä, (2- ja 4-v) ja haluaisin tehdä kaikkeni, etteivät he suhtaudu yhtä kriittisesti itseensä kuin itse teen. Kuluneena kesänä olen lukenut hurjasti kehopositiivisuudesta, ja hiukan saanut ajatuksiani muuttumaan, mutta syksyn töiden alkaessa tuttuihin rutiineihin on liian turvallista palata.

    • kira

      Moikka Viiwi!

      Kiitos kommentistasi, ihanaa kun luit kirjoitukseni! <3

      Me kaikki päästään omalla tavallamme ja omaan tahtiimme kuiville joku päivä. Kaikki tapahtuu ajallaan ja jonain päivänä sinäkin saat sen jonkun oivalluksen, joka auttaa sinua päästämään irti.

      Mielestäni tärkein kysymys, jonka itse itselleni tein silloin aikoinaan oli se, että kuka tai mikä syömishäiriöni oli. Olisin halunnut sanoa äitini. Tavallaan olikin: ennemminkin se oli kuitenkin tietty tunne. En voi sanoa sen olleen itsetuntokysymys, se oli ennemminkin turva. Minun tunteeni oli turva.

      Kunnes tarjusin, että hitto enhän mä ole turvassa, vaan itseasiassa teen hidasta kuolemaa. Toisaalta jossain vaiheessa en halunnut päästää irti kummastakaan (syömättömyys tai ahmiminen + tyhjentäminen), koska niistä oli tullut tapa: en tiennyt mitään muuta.

      Liikunnastakin tulee helposti tapa, kun ei tiedä mitään muuta. Kuljin itsekin karun pakkoliikuntapolun, jokseenkin pelkäsin päästää irti.

      Mikä on kauheinta, mitä sinulle voisi sattua jos jätät treenaamatta?

      Toisaalta itseäni tuossa liikunnan vähentämisessä on auttanut paljon se, että olen alkanut elää enemmän hetkessä. Se vaatii jonkin verran harjoittelua, sillä sisäistä ääntä tarvitsee hieman hillitä (olet laiska, kun et mennyt treenaamaan, lihot, olet epäonnistuja jne.) ja keskittyä vain siihen käsilläolevaan hetkeen.

      Mikä on sielunmaisemasi? Itselleni se on meri. Menin meren äärelle, haistelin meren suolaista tuoksua. Auringon kiiltoa laineilla, kallion pintaa ja veden alaista elämää. Ja hengitin. Tajusin, että tässä on juuri nyt niin hyvä eikä minulle voi tapahtua mitään pahaa.

      Sinä löydät vielä rauhasi, trust me. <3 Ja luota itseesi. Ennen kaikkea luota itseesi siinä, että vaikka mitä käy sinä olet itse itsesi tukena.

    • Viiwi

      Kiitos vastauksestasi! Kyllä mullakin tämä ajatus on vahvasti siinä, että näin pitää tehdä, jotta pärjää ja kelpaa. ”Laihat pärjää paremmin työmarkkinoilla.” ”Lihavuus on aina terveysriski.” jne… Perfektionisti minussa pelkää tuottavansa muille pettymyksen, jos en onnistu pysymään hoikkana. Osittain tämä juontaa juurensa kotoa, mutta myös tämänhetkisestä työpaikastani, jossa naiset tarkkailevat toistensa ulkonäköä ja kommentoivat syömisiä ja laihtumisia/lihomisia isoon ääneen. Ehkä ihan normaalia kahvipöytäkeskustelua, mutta muhun ne kommentit iskostuu syvälle.

      Kotona äiti tuskaili välillä peilin edessä vatsamakkaroitaan ja molemmat vanhemmat (yli 70-v. jo) käyvät yhä ahkerasti salilla ja jumpassa ja äiti kerää päivittäin väh. 10 000 askelta. Muistan, kun seitsemän vuotta sitten kerroin äidilleni käyväni psykiatrilla juttelemassa liikunta-addiktiosta ja että pidän hänen määräyksestä totaalisen tauon liikunnasta. Kun itkin samassa sitä, että pelkään tauon aikana lihoavani, äitini kommentti oli vain, että mun pitää muistaa nyt sitten syödä vähemmän. Silloin ajattelin, että niin se varmaan on, mutta jälkikäteen ajatellen äitini olisi kuulunut tuossa tilanteessa sanoa, että sillä ei ole yhtään mitään väliä, vaan että kelpaan heille millaisena tahansa.

      Mieheni ehdotti jossain vaiheessa, että pt voisi olla hyvä apu mulle. Mitä mieltä olet, kannattaisiko mun hankkia ammattilaiselta treeniohjelma, jossa olisi myös lepopäivät merkattuna vai kiertäisinkö siinä vain koko ongelman, kun ulkoistaisin päätäntävallan muualle?

    • kira

      Moikka Viiwi!

      Pahoittelut, kun kesti vastata. <3

      Joo, pitkään ajattelin, että hoikkuus = tehokkuus = pärjääminen. Oltuani 2 vuotta "oman alan hommissa" (olen pohjakoulutukseltani ekonomi) ja siitä hypättyä yrittäjäksi tajusin, että työnteolla ja ulkonäöllä ei kyllä ole suoraa kausaaliyhteyttä. 😀

      On haastavaa, mikäli ympäristö palvelee sellaista hoikkuus-ajattelua tai suorittamista. Tällainen leviää työpaikalla (tai esimerkiksi juuri urheilujoukkueen) sisällä yllättävän nopeasti ja vahvana. siitä tulee yhtäkkiä kulttuuri. Noissa tilanteissa mikäli mahdollista ala harjoittaa valikoivaa kuuloa. Kun he keskustelevat asioista tyylillä, jotka sinua ahdistavat kohdista tietoisesti mielesi ja katseesi johonkin kivaan asiaan huoneessa. Se voi olla taulu tai jokin kiva esine. Tarkkaile sitä ja koita sulkea korvasi. Keskity vain kyseiseen esineeseen/asiaan ja etsi siitä niitä asioita, miksi juuri se on kiinnostava.

      Harjaantuu pikkuhiljaa. 🙂 Teen tätä itsekin, jalo taito myös esim. ollessasi negatiivisen juttuseuran ympäröimänä. 😀

      Äitisi taitaa olla inhorealisti näissä, varmaan hän ei vaan osaa sanoa sitä mitä oikeasti tarkoittaa. Kyllä sinä saat ja pitääkin treeneistä levätä. Ja on todella hyvä ajatus ottaa välillä sellaisista sinua hallitsevista asioista etäisyyttä: silloin näet parhaiten. Pysy rohkeana ja muista tavoite mielessäsi: kohti tasapainoisempaa arkea, jota liikunta ei hallitse. <3

      Pt voi olla hyvä apu, joskin tärkeää on löytää sellainen, joka ymmärtää sinua ja lähtökohtasi. Joskus voi olla hyvä, että joku sanoo sinulle miten on perusteltua tehdä. PT yleensä osaa sanoa, miksi on hyvä, että sitä treeniä ei ole joka päivä tai miksi se on esimerkiksi tärkeää jaksottaa (välillä kovaa ja korkealta, välillä kevyt viikkoja ja kehonhuoltoa).

      Mielestäni on hyvä ajatus tuo pt. Hän voi näyttää sinulle polun, mitä pitkin voit lähteä käppäilemään. <3

    • Viiwi

      Kiitos, kun ehdit vielä vastaamaan minulle! <3

      Osaisitko vinkata Turusta sopivaa PTt:a? Katsoin esim. Personal Trainer Pankin listausta, mutta siellä on niin monta tyyppiä, että on vaikea, tietää, kuka voisi olla oikea henkilö. Useinhan ihmiset hankkii PT:n ihan toisesta syystä ja pelkään, että suinkaan kaikki PT:t eivät ymmärtäisi mun tilanteen kokonaiskuvaa.

    • kira

      Tottakai! Ihanaa, kun kysyt – aina saa kysyä! 🙂

      Itseasiassa suoralta kädeltä en tunne ketään. Haluatko, että kyselen? 🙂 Joo, on todella vaikea tietää esittelyjen perusteella millaisia oikeasti ovat.

      Mitä PT:ltä toivot? Onko yhteistreenejä kuinka paljon? Vai onnistuisiko etänä? 🙂

    • Viiwi

      Olisin kiitollinen, jos kysyisit!

      En kaipaa yhteistreenejä yhtään, vaan lähinnä sen, että joku katsoisi treenimäärät ja -laadut kohdilleen. Nyt, kun työt kesäloman jälkeen taas jatkuu, tulen kuitenkin pitkälle syksyyn polkemaan fillarilla työmatkat (ei paljoa, mutta kuitenkin 13 km/pvä), mikä varmaan pitää myös ottaa huomioon kokonaisrasitusta ajatellen. Keväällä olen tehnyt työmatkapyöräilyjen lisäksi neljä punttitreeniä ja kolme juoksua viikossa ilman lepopäiviä. :/

    • kira

      Hienoa! Kysyin vielä noista mahdollisista yhteistreeneistä vaan varmistaakseni, että onnistuisiko homma mahdollisesti puolestasi etänä. Laitoin sulle mailia, mutta jos kelpuutat, niin mähän voisi olla sun PT? 🙂 <3

  10. Laura

    Sä oot nainen kultaa💛 Oot uskomaton inspiraatio niin monelle (myös mulle), ja usein sellasen inspiroimisen takana on kaunis tarina. Vaikka sulla on ollutkin tosi vaikeeta ja rankkaa, on se antanut sekä sulle, että nyt myöhemmin myös sun asiakkaille lopulta paljon, niinkun tekstissä sanoitkin.
    Oot rakas ja oon kiitollinen, että oon saanut tutustua suhun😘 Maailman isoin halaus!

    • kira

      Mä itken täällä ihan vaan jo siitä, kuinka diggaan sua! <3 Kiitos, murunen ihanasta kommentistasi ja siitä, kun olet olemassa. Sä olet itsekin valtava inspiraation lähde (nimenomaan mulle!) ja uskon, että ollaan tavattu syystä. <3 Niin siistiä nähä huomenna!

      HALIHALIHALI! Ps. Muutetaan maailma. <3

  11. Eve

    Sinä ❤️

    Olen itsekin elänyt vaiheen, jolloin pitkäaikaisen harrastuksen lopettamisen jälkeen olo omassa kropassa ei tuntunut hyvältä. Paino putosi nopeasti ja jatkoin, vaikka kroppa ilmoitteli, ettei kannattaisi.

    Kun aloin käydä ryhmäliikunnoissa, aloin fiilistellä treeniä uudella tavalla. Tunneiltasi saa just sitä hauskanpitoa ja energiaa ja treeni on super kivaa! 😍Niistä ajoissa lähtien (eli vuosia sitten) olen fanittanut sua ja fanitan edelleen ❤️ Upeeta, miten inspiroit tarttuvalla energialla ja blogissa jakamillasi hienoilla ajatuksilla. Ihanaa, että oon saanut tutustua suhun ❤️

    • kira

      Eve! <3

      Kiitos, ihana, kommentistasi! Siis a i v a n ihanasti sanottu! Mäki fanitan sua. <3 Ihanaa, kun löytänyt tiesi tunneilleni – kiitos siitä! 🙂

      Joo, ja itselläni lähinnä olo oman itseni kanssa hämmentyi fudiksen loputtua. En yhtään oikein tiennyt paikkaani – tai missä nyt olen hyvä. Tajusin, että saan myös tietyllä tavalla huomiota, kun olen hoikka. Kaipasin tietynlaista huomiota, koska kotona taas sai erilaista huomiota. Vaikea selittää, mutta tiedän kaivanneeni vain hyväksyntää. Hain sitä muualta, vaikka iti oivaltaa oikeastaan vain yksi asia: mun piti riittää itselleni. 🙂

      Kiitos itsellesi, kun olen saanut tutustua suhun. Olet ihanan elämäniloinen ja hyväsydäminen. <3

  12. Manna

    Hei, kiitos kun jaoit tarinasi. Itsekin samoista asioista kärsivänä oli hienoa lukea muiden kokemuksia.

    Minulla heräsi kysymys. Kirjoitit tuossa aiemmin seuraavasti: ”Mielestäni tärkein kysymys, jonka itse itselleni tein silloin aikoinaan oli se, että kuka tai mikä syömishäiriöni oli. Olisin halunnut sanoa äitini. ”

    Jos saa kysyä, mitä tarkoitit tällä? Onko äidilläsi jokin rooli syömishäiriösi kehittymisessä?

    -M

    • kira

      Moikka Manna!

      Kiitos kommentistasi. <3

      Hyvä kysymys. 🙂 Kyllä äidilläni on ollut suuri vaikutus. En halua missään nimessä syyttää häntä – toivottavasti tästä ei sellaista kuvaa saa. Kuitenkin pienestä pitäen meidät (minulla on sisko) on kasvatettu siihen, että pitää pärjätä. Pitää pärjätä, olla vahva. Ei saanut itkeä, sillä itkeminen oli heikkoutta. Ei saa tunnustaa olevansa väsynyt tai kipeä, koska se on heikkoa. Lisäksi ylipaino, syöminen ja erityisesti herkkujen syöminen on heikkoutta. Lihavat eivät pärjää, hoikat pärjäävät.

      En halunnut olla yksi niistä, joka ei pärjää elämässä. Olen saanut kasvatuksen, jossa koulutus ja työ priorisoidaan korkealle – edes ruoka ei ole yhtä tärkeä. Työ ennen ihmisen perustarpeita, koska kovalla työllä pärjäät ja elämässä tulee pärjätä pitkälle. Rima pitää olla korkealla ja itsestään pitää osata ottaa vastuu.

      Syy miksi näin juuri äitini kasvot oli se, että häpesin ihmisyyttäni. Häpesin sitä, että minä tykkään makeasta, häpesin sitä, että ylipäätään söin. Olen siis heikko. Häpesin sitä, että olin jo niin pitkään sairastanut syömishäiriötä – en siis osannut ottaa itsestäni vastuuta. Samalla olin kuitenkin hassulla tavalla itsestäni ylpeä: minä pystyin olemaan syömättä, minä pystyin olemaan hoikka. Niin kauan, kuin olisin hoikka olisin hyväksytty.

      Samalla pelkäsin lihota. Koska jos lihoisin, en riittäisi äidilleni. Halusin samalla kuitenkin miellyttää häntä kertomalla, että mä pärjään kyllä. Vaikka tiesin hänen olleen todella huolissaan, kun olin laihimmillani. Sain siitä kuitenkin samalla tajuttomasti voimaa, että olin sen verran hoikka, että hän oli minusta huolissaan.

      En tiedä, saatko otetta tästä nyt. 🙂 Mutta kun syömisestä tehdään lapselle peikko, niin hän alkaa syömään salaa. Ja pelkäämään ruokaa. Ja sitten, kun se hetki tulee, että ruokaa syö sitä potee huonoa omaatuntoa. Ruoka pitää saada äkkiä ulos. Muuten sitä lihoo. Eikä ole enää hyväksytty.

      Kyllä suurin osa syömishäiriöistä lähtee valitettavasti kotoa.

      Esimerkiksi kerrottuani ensimmäistä (n. vuosi sitten) kertaa äidilleni siitä, kuinka kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttama kehon muutos (painon lisääntyminen, rasva ei pala entiseen malliin jne.) oli minulle todella kova paikka hän totesi siihen: ”mutta kyllähän sä syöt paljon karkkia”.

      Voit kuvitella, että se ei ollut vastaus, jonka olisin halunnut kuulla. 🙂 Onneksi olen käsitellyt syömishäiriöni ja olen sen kanssa sinut. Muutoin olisin varmaan taas ollut pää pöntössä. 😀

    • Manna

      Hei. Kiitos vastauksestasi, sain kiinni 🙂

      Itse sairastan bulimiaa nyt jo 7.vuotta. Aina välillä olen ”kuivilla”. PIsin aika mitä olen ollut ahmimatta/oksentamatta tämän 7 vuoden aikana oli 7 kuukautta. Välillä on päiviä jolloin aloitan heti aamusta; ennätykseni taisi olla 13 kertaa ahmimis/oksentamiskohtausta päivän sisään. Sitten on päiviä, jopa viikkoja kun olen kontrollissa (en ahmi), mutta pienikin asia saattaa laukaista kohtauksen.

      Tekstisi eriytisesti iski minuun, sillä olen kokenut samaa. Äitimme kasvatti meidät myös tuolla mentaliteetilla: Pitää olla vahva, pitää pärjätä. Ei saa itkeä. Opinnoissa/(sittemmin) työelämässä menestyminen on kaikki kaikessa. Täytyy olla hoikka. Lihavat ovat ällöttäviä, epäonnistuneita. Lienee sanomattakin selvää, että minusta kasvoi aivan järkyttävän tunnollinen perfektionisti.

      Lihoin kuutisen kiloa teinivuosinani, kun kasvoin naiseksi. Mittani oli 65/175 kun äitini haukkui minut paisuneeksi ja alkoi oikein kunnolla nälvimään painostani, kyttäämään syömisiäni ja syyllistämään jos otin palan pizzaa. Aloin syömään salassa, koska häpeä oli suuri. Yritin samalla laihduttaa. Homma lähti lapasesta syömisen suhteen ja aloin ylensyömään. En löytänyt itsekuria laihdutukseen, joten aloin oksentamaan. Pikakelaus tähän hetkeen, 7 vuotta myöhemmin; olen vieläkin hirmu syvällä suossa. 🙁 Terveyteni on pilalla, hampaat hirveässä kunnossa, sydänongelmia, tukka tippuu päästä. Ahmin yhä keskimäärin 2 kertaa viikossa.

      Millainen suhde sinulla on äitiisi nyt, jos saa kysyä? Näetkö häntä usein, tai oletko pystynyt ”antamaan anteeksi”? (Hieman huono sanavalinta, mutten keksinyt parempaa) Minä en tähänkään päivään pysty edes näkemään koko ihmistä. En pysty vastaamaan hänen viesteihin, saatika puhua puhelimessa.

      Minusta on hullua, että olen aikuinen itsenäinen nainen, asun usean tuhannen kilometrin päässä äidistäni ulkomailla, ja silti hän vaikuttaa minuun näin paljon. Jokaisen ahmintakohtauksen laukaisijana on äitini kommentit jotka kaikuvat vuosienkin päästä päässäni. Olen kuukauden päästä menossa käymään Suomessa perheeni luona ja pelkään jo nyt, mitä kommentteja saan ulkomuodostani, kun mittani ovat peräti 64/175. Vielä toukokuussa kotona vieraillessani olin 58kg ja sain kuulla kuinka perseeni on kasvanut hirveästi.

      Huh, tästäpä tuli pitkä kommentti. En tiedä, mitä haen tällä. Ehkä haluan vain kuulla sinun kokemuksesi, erityisesti kun sinulla tuntuu olevan omakohtainen kokemus äitisi kanssa.

      Kiitos vielä vastauksestasi. <3
      -Manna

    • kira

      Moikka! Pahoittelut, kun kesti vastata! <3

      7 kuukautta on jo tosi hyvin! 🙂 Osaatko sanoa, mikä silloin oli se juttu, mikä sai sinut pysymään kuivilla? Anna sellaisten asioiden kantaa ja palauta niitä asioita mieleesi. Millainen fiilis sinulla oli, kun olit kuivilla? Anna senkin kantaa. <3

      Kiitos, kun jaat tarinaasi. Upeaa, että puhut asiasta.

      Äidilläni ja minulla on hyvä suhde nykypäivänä siinä, joskin huomaan olevani vielä aika ajoin vähän karu häntä kohtaan. Kai olen vieläkin jollain tapaa – en vihainen – mutta ehkä pettynyt siihen, että juuri minulle kävi näin. Toisaalta äitini oli tukena pahimpaan syömättömyysaikaani, kiitos tietty siitä vaikka tosi nolona oman tilanteeni koin. Toisaalta olisin toivonut, että ruoka ei olisi koskaan – eikä olisi vieläkään – niin iso juttu.

      Kyllä sen ajatusmaailman hänestä yhä huomaa, että lihavat ihmiset ovat rumia ja epäterveitä. Itse taas en samaistu siihen ollenkaan, koska heillä voi olla vaikka minkälainen tausta ja tarina taustalla. Toisekseen ei ole minun tehtäväni tuomita ketään ihmistä tai hänen ulkonäköään. En tänäkään päivänä kerro ihan kaikkein syvimpiä juttuja äidilleni, koska sitä ei ole opetettu lapsuudessa. Kun minulla on todellinen hätä ja tuntuu, että itse hajoan "kärsin" sen yksin ja hiljaa: minuun on iskostettu luupäisyys ja se, että pitää jaksaa kun muut eivät.

      Kai minä aina tunsin olevani vähän yksin, vaikka en ollut yksin. Olen aina ollut koulussa suosittu, minua ei ole kiusattu ja olen usein seuran viihdyttäjä. Jollain viisiin tunsin kuitenkin kai itseni niin pieneksi, enkä oikein tiennyt mikä minun paikkani tässä maailmassa on. Syömishäiriö täytti kai sitä tyhjiötä myös jollain tapaa.

      Haluan aina sanoa, että koen silti lapsuuteni olleen hyvä. En millään tavalla huono. Olin onnellinen lapsi. 🙂 Äitini on kasvattanut minut ja sisköni parhaansa tehden ja siitä ei yhdellekään äidille voi olla vihainen. Tiedän, että mitä ikinä nykyään tapahtuu hän on siellä meitä varten. Rakastaen pyytettömästi.

      Nyt kun menet oman perheesi luokse, niin nouse kommenttien yläpuolelle. Tässä elämässä ei ole väliä, mitä he tai kukaan muu sinusta ajattelee: tärkeintä on, että sinä seisot itsesi tukena ja tiedät, että sinä riität sellaisena, kuin olet.

      Sinun perseesi on oma asiasi ja se ei muuten piiruakaan muille kuulu. Sano se heille sitten suoraan. Tai pyydä soittamaan mulle, niin mä sanon. 😀

      Ihanaa päivää!
      x Kipa

    • Manna

      Hei, kiitos paljon kommentistasi 🙂

      Tilanteeni on siinä mielessä ongelmallinen, etten osaa edes sanoa, miksi lopetin kuin seinään. Elin tuolloin sekavaa aikaa – erosin rakastamastani miehestä, muutin uuteen kaupunkiin, aloitin yliopisto-opinnot. Kaikki kuukauden sisään. Kunnon tunteiden sekakirjo, kai minulla ei ollut enää aikaa tai jaksamista bulimialle? Muistan ajatelleeni tuolloin ”olen niin v***n täynnä tätä p**kaa, en jaksa enää ahmia ja oksentaa”. Olin yksinkertaisesti niin poikki sekä henkisesti että fyysisesti. Muistan myös, että en tuolloin oikein välittänyt kropastani tai sen ulkomuodosta enää – lopetin laihduttamisen ja kävin salilla ihan terveyden vuoksi. Olin mielestäni lihava valas noiden 7kk aikana, mutta en vain välittänyt. Olin liian väsynyt ahmimaan ja oksentamaan.
      Muistan, kun tuo 7kk putki katkesi. Olin käynyt terapiassa koville ottaneen eroni vuoksi, ja erään perjantaisen session päätteeksi tajusin, etten ole vieläkään, lähes vuotta myöhemmin, päässyt exästäni yli. Samana päivänä äitini sanoi minua lihavaksi ja käski laihduttamaan. Siitä se sitten lähti alamäkeä ja lujaa.

      Kuulostaa varmasti siltä, että syytän äitiäni kaikesta. Varmaan näin onkin jollain tasolla, mutta hän on ihminen joka on toiminut kommentteineen vahvimpana triggerinä koskaan kohtauksilleni. Tunnen omalta osaltani niin suurta katkeruutta äitiäni kohtaan siitä, että hän tuhosi mahdollisuuteni normaaliin ruokasuhteeseen, ja kuinka tämä johti minut, no, seitsemän vuoden helvettiin niin sanotusti.

      Tilanteeni on niin kamala, että se on jo tragikoominen 😀 Mutta, minun täytyy sanoa… Löysin blogisi pari päivää sitten ja sinun tekstisi ovat antaneet minulle toivoa ja rohkaisua. Kirjoitat todella tärkeistä asioista rohkaisevasti. <3 Erityisesti tämä sinun jakama omankohtainen tarinasi valaa minuun uskoa, että meillä kaikilla on mahdollisuus parantua, kunhan ei vaan luovuta. Ja haluankin näin henkilökohtaisesti kiittää sinua, että jaoit tämän somessa. Itseasiassa ensimmäistä kertaa vajaa vuoteen söin tänään aamulla normaalin, tasapainoisen ja terveellisen aamiaisen. Sinun tekstisi rohkaisemana. 🙂

      Vielä semmoinen kysymys (vastaukseesi pohjautuen), onko ruoka sinulle tänä päivänä iso juttu? Ja jos on, miten se näkyy ruokailussa? Uskotko henk.koht., että bulimikko voi joskus toipua siihen pisteeseen asti, että hänen maailmansa ja ajatuksensa eivät pyöri ruuan ympärillä? Että hän voi sen suurempia ajattelematta tilata ruokaa/syödä/kokata, ilman häiriintyneitä ajatuksia? Niinkuin "normaalit" ihmiset?

      Kiitos kun jaksat vastailla. <3

    • kira

      Vau, Manna. Luin itku silmässä tämän kertomasi, valehtelematta varmasti 50 kertaa putkeen:
      ”Itseasiassa ensimmäistä kertaa vajaa vuoteen söin tänään aamulla normaalin, tasapainoisen ja terveellisen aamiaisen. Sinun tekstisi rohkaisemana. 🙂”

      Olet upea! <3 Tästä se lähtee! Päivä kerrallaan, aamupala kerrallaan. <3 Olen kiitollinen siitä, että jaoit tuntemuksesi ja onnellinen siitä, että tekstini ovat auttaneet. Kyllä sinäkin saat tähän kaikkeen etäisyyttä vielä. Itselläni todella paljon on auttanut ymmärrys siitä, mitä halusin peittää bulimialla. Niin oudolta, kuin se kuulostaakin, niin halusin vain äidiltäni hyväksyntää. Samalla kuitenkin en halunnut. Kuulostaa monimutkaiselta.

      Kunnes lopulta tajusin, että ei se äitini ole, keneltä hain hyväksyntää. Minun piti vain löytää itseni. Lakata pakoilemasta itseäni. Minä itse luulin, että en pärjää tässä maailmassa. En olisi voinut yltää kotoa tulleisiin vaatimuksiin. Toisaalta en olisi halunnutkaan. Olisin halunnut olla puhtaasti sitä mitä olen, mutta en antanut itse itseni olla.

      Tämä kuulostaa tosi sekavalta ehkä, mutta se samalla kuvastaa sitä tunteiden kaaosta yhden ihmisen sisällä. Muistan kirkkaasti sen päivän, kun jäin BodyBalanceen ja itkin. Itkin, koska olin laiminnlyönyt itseäni ja kehoani niin pahasti. Ennen kaikkea kehoani. En jaksanut enää pitää sitä välineenä, halusin olla sen kanssa ystävä.

      Sinä pääset sinne kyllä. Minua auttoi kysymys itselleni siitä, miksi en halunnut päästää bulimiasta irti? Olisinhan halunnut siitä eroon, mutta en hankkiutunut siitä eroon. Minun piti selvittää itselleni syy sille, miksi halusin pitää siitä kiinni.

      Sen jälkeen minun piti täsmentää itselleni, mitä minulle elämässäni on kaikkein tärkeintä. Se oli terveys. Kysyin itseltäni kuinka tervettä bulimia on, kuinka paljon se palvelee tavoitettani.

      Tätä piti monet kerrat pyöritellä mielessä, yhdessä päivässä sitä ei ole valmis. <3 Se tulee sitten aikanaan SE hetki.

      Kysyit onko ruoka minulle suuri juttu nykypäivänä. Hyvä kysymys, kiitos siitä!

      Tavallaan on: tiedän, milloin syön liikaa tai liian vähän. Tiedän paljonko missäkin on erergiaa, tiedän mikä lihottaa ja miten hoikistua. Ruoka on nykypäivänä myös minun työni ja js kysytään onko se iso juttu minulle, niin on. Sillä tavalla, että haluan kaikille muistuttaa, että meidän ruokailutottumuksilla on aina jokin viesti meille.

      Se miten ja mitä ruokaa syömme kertoo paljon meistä itsestämme. Alipaino/ylipaino kertovat usein omaa tarinaansa. Ruoka on iso juttu siinä mielessä, että sitä kautta on mahdollista bongata jokin viesti.

      Mutta kyllä minä nykypäivänä syön pähkinöitä, avokadoa ja voita. Ennen en olisi koskenutkaan rasvaan, tai ainakin olisin saanut megamorkkikset.

      Syön karkkia, sokeria, syön hieman yli kulutukseni. En halua juurikaan enää mennä miinuskaloreilla. Toisaalta suhtautuminen ruokaan on paljon rennompi nykypäivänä: se ei ole niin justiinsa.

      Kyllä painoni on myös noussut 12 vuodessa, reilusti. Mutta toisaalta tilalle on tullut rentoutta, inhimillisyyttä, armollisuutta ja sisäistä rauhaa. Ne ovat sen kaiken väärti.

      Syön perusterveellisesti, 80/20-periaatteella: 80 prosenttia terveellistä, 20 prosenttia vähän shittiä. Se tulee luontaisesti, kaloreita en laske enkä ravintopäiväkirjaa pidä.

      Nautin myös ruoasta silmillä. Ennen en. En antanut itseni nauttia ruoasta, koska silloin olisin ollut heikko. Nyt tiedän, että sillä ei ole heikkouden kanssa mitään tekemistä. 🙂

      Bulimikko voi parantua siinä mielessä, että ruoka ei kummittele enää mielessä. Syöminen on rennompaa ja itseään kohtaan on armollisempi. Bulimia on matka, se tulee aina jollain tapaa olemaan osa sinua. Mutta joku päivä se ei enää hallitse sinua, vaan siitä on tullut sinun suuri voimavarasi ja viisauden lähteesi.

      Trust me. Sinä pystyt kyllä. <3 Luota. 🙂

  13. millamolla

    Ihana Kira! Kävin pitkään sun tunneilla Esportilla keskustassa (kunnes kyllästyin sisäliikuntaan ja vaihdoin lenkkeilyyn ja kotijoogaan). Olet kyllä ollut aina ihan huippuhyvä ja energinen ohjaaja. Ja jos saa sanoa, niin hoikka. Ihanaa loppukesää 🙂

    -Milla

    PS: Jos olet joskus törmännyt kaupungilla tuntemattomaan moikkailijaan, niin se olen minä!

    • kira

      Moikka millamolla! <3

      Ihana kuulla susta, ja kiitos kun kävit tunneillani! 🙂 Iso kiitos myös piristävistä sanoistasi. Joo, olin siloin vähän hoikempi, mutta kyllä sitä tuli treenattuakin vähän enemmän ja syötyä tarkemmin. Ikä tuo jonkinmoista sisäistä rauhaa eikä ulkonäkö ole enää se ykkösjuttu. 😀

      Hei kivaa! Jos törmätään vielä, niin nykäse hihasta!! <3

      Ihanaa kesää!
      x Kipa

  14. Elina

    Kiitos todella hyvästä kirjoituksesta! Itselläni myös jäänyt lapsuudesta/teini-iästä kummittelemaan oman äidin kommentit liittyen painooni ja vartalooni ja jotenkin uskon, että ne ovat olleet vaikuttajana nykyiseen elämäntapaani. Liikunnan ja ruokailun kontrollointi on erittäin tuttu asia. Lomalla tuli herkuteltua sitten taas ihan rajattomasti, mutta ne morkkikset mitä siitä sain oli jotain niin kammottavaa, että nyt taas palannut tähän ruokavaaka elämään. Eikä tämäkään tunnu elämisen arvoiselta elämältä 😀 Eli hyvinkin ristiriitaiset ajatukset. Olisi ihanaa, kun saisi oman kehonkuvan ja ruokailutottumukset ja liikunnan jonkinlaisen balanssiin, kuten ihmisillä ympärilläni on.

    • kira

      Moikka Elina!

      Kiitos, kun luit ja kiitos kommentistasi. 🙂

      Sitä vanhemmalla iällä saa jollain tapaa ehkä näkökulmaa ja etäisyyttä nuoruuden/lapsuudenaikaisen,, ruokaan liittyvään käytökseensä. Itselläni varmaan suurin ja voimaannuttavin tapaus oli tosiaan tuo, kun pää pöntössä tajusin, että hitto en halua tehdä tätä enää. Tajusin, että olen aikuinen ihminen ja minun on otettava itsestäni eri tavalla vastuu – ahmiminen ja oksentaminen ei ole vastuunkantoa, vaan olin ennemminkin vältellyt sitä.

      Liekö paljonko siinä sitten oli turvattomuuden tuntua tai sitä, ettei uskonut/oivaltanut mitä oikeasti on itsestään huolehtimista. Itsestään huolehtimista ei suoranaisesti ole hoikkuus. Vaan voida kokonaisvaltaisesti mahdollisimman tasapainoisesti. <3

      Morkkikset ovat kieltämättä aivan hanurista. Se tunne, joka sisällä velloo voi pahimmillaan pilata kokonaisen päivän. Itselläni siihen on auttanut yksinkertaisesti opetella tunteiden hallintaa ja erityisesti kohdata ne. Ennen saatoin kohdata morkkiksen tunteen uudella syömis-ahmimiskohtauksella. Nykyään tutkailen tunnetta ja otan sen vastaan. Siinä se on, se ei ole hyvä eikä paha. Se vaan on ja mun täytyy kulkea matkaani sen kanssa siihen sen enempää tarttumatta. 🙂

      Tiedätkö, kyllä sä saat, Elina. Sun aikasi tulee kyllä. Se voi oikeasti olla, että et ole vielä ihan valmis siihen, siksi sitä ei ole tullut. Mistä sinä tällä hetkellä pidät niin kovasti kiinni?

      <3

  15. 💛

    💛

    • kira

      Tää oli ehkä ihanin kommentti ikinä – mailiosoitetta myöden! 😍😍😍

      Kiitos, takaisin! 💛💛💛

  16. emmizz

    Jostain syystä sivusto tarjosi alalaidassa tätä postaustasi ja klikkasin, vaikken ole koskaan lukenut blogiasi.

    Ja hyvä niin. Olen itse tämän 10 vuotisen syömishäiriöprosessin aikana käynyt vuosia terapiassa, pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt ajatuksiani, käynyt sellaisilla metatasoilla, että toisinaan oma analyyttinen mielenikin on yllättänyt itsensä.

    Mutta seuraavat sanasi pysäyttivät minut: ”Sisälläni oli kaaos. Inhosin viettää aikaa itseni kanssa ja pakenin sitä syömishäiriöön. Tilaa elämästäni vei se, etten ollut halunnut kohdata itseäni: en halunnut tunnustaa itselleni, että minä teen virheitä. Minä olen inhimillinen olento, joka ei voi kontrolloida kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.”

    Olen toki erotellut päässäni näitä ”sairaita ajatuksia” tai Anoreksian puhetta, mutten koskaan ymmärtänyt, että pakenen _itseäni_. Että joka kerta käännän selän sille hädässä olevalle, apua huutavalle MINULLE.

    Kiitos sinulle. Siitä, että avasit silmäni sille, mitä ankaruus oikeasti tarkoittaa. Ja sille, mitä on hyväksyntä. Että sulkee syliinsä sen epätäydellisen.

    • kira

      😭😭😭😭 emmizz, mulle tuli kylmät väreet kommentistasi. Kiitos, kun kommentoit!

      Olet ilmiselvästi tehnyt paljon työtä paranemisprosessin eteen ja olen superonnellinen, että vieläkin oivalluksia syntyy.

      Paranemiseen ei vaan löydy käsikirjaa ja jokaisen polku on omanlaisensa. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että et ole asiasi kanssa yksin. Luulin jossain vaiheessa itse, että olisin yksin haasteideni kanssa ja vähän häpesinkin tilannettani. Olinhan kirjojen mukaan ”aikuinen ihminen” ja minun tulisi kantaa vastuu itsestäni.

      Oivalsin todella, että kyse ei ollut siitä, että olisin huono, epäonnistunut tai tekisin jotain väärin. En vain ollut löytänyt omaa sisäistä tasapainoani.

      Iso kiitos sinulle kommentistasi, toivon sinulle kaikkea hyvää! ❤

      x Kipa

  17. Annika

    Kiitos tästä. Itsekin anoreksian läpi käyneenä tunsin itseni ja ajatusmallini tekstistäsi. Oi että. Periaatteessa terve nykyään, mutta tuntuu, että nämä syömishäiriöjutut jää herkästi kytemään. Heräsi paljon ajatuksia. Kiitos sinulle ja hyvää alkukesää inhimillisellä otteella 🙂

    //Annika

    • kira

      Annika, kiitos kommentistasi. Ihanaa, jos kirjoituksestani saa ajatuksia. Kiveen hakattuahan mikään ajatuksistani ja kokemuksestani ei ole, koska olemme kaikki erilaisia ja elämme & käymme paranemisprosessia eri tavoin läpi. Näkökulmien ja kokemusten vaihtoa on kuitenkin hyvä olla.

      Ihanaa, kun nykyään olet löytänyt anoreksian tilalle jotain muuta. Hienoa sinä, olet varmasti tehnyt paljon töitä sen eteen. ❤

      Aurinkoista ja rentoa kesää sinulle!
      x Kipa

  18. Jonna

    En halua mitenkään lähteä syyttelemään vanhempiasi, mutta tekstisi luettua tuli itselle jälleen kerran mieleen, kuinka tärkeä rooli vanhemmilla on. On hyvin mahdollista, ettet sinäkään olisi ikinä kokenut syömishäiriötä ilman vanhempiesi turhan ankaria odotuksia sinua kohtaan. Eihän ne vanhemmat sitä pahalla tee, hyvää sillä tarkoitetaan, mutta milloin tajuttaisiin, että vaikka rajat on rakkautta, niin johonkin on sekin viiva vedettävä mikä on jo liian ankara.

    Mä uskon, että omalla kohdallani syy, miksi ikinä ei syömishäiriötä päässyt kehittymään – vaikka ulkopuoliset paineet on ollut joskus turhankin kovat – on ollut mun vanhemmat, jotka ennen kaikkea on painottanut, että sinä riität. Juuri sellaisena, kuin itse olet onnellinen, sellaisena riität. Kaikessa ne on mua mielettömästi tukeneet, kuten esim. nyt oma haluni päästä yliopistoon, mutta mihinkään en ole kokenut ikinä paineita, että minun pitäisi olla sellainen tai tällainen, jotta vanhempani olisi ylpeitä.

    Mä sain teinivuosina paljon kommentteja joukkuekavereiden vanhemmilta, että olen laiha ja syönkö riittävästi. Vanhemmilleni kommentoitiin ivalliseen sävyyn että ”tyttö ei taida ruoka-aikaan olla kotona”. Fakta oli vaan se, että muhun ei tarttunut kilot teininä. Söin silloin enemmän kuin nyt. Parikymppisenä asiat sitten muuttui ja ”liikakiloja” kertyi n. 6kg. Sittenhän sitä kuuli kuinka ihmiset hämmästeli, kuinka kauheesti se nyt on lihonut. Niin… yhden vaatekoon ja vielä kaukana edes lievästä ylipainosta… No mä kyllästyin kuuntelemaan kommentointia mun painosta ja laihdutin yhden kesän aikana kaikki ”ekstrakilot” pois juuri sillä epäterveellisellä tavalla: liikuin hulluna enkä syönyt riittävästi. Sitten mun vanhemmat puuttui peliin, onneksi. Ehdin saamaan herätyksen, ennen kun touhu muuttui syömishäiriöksi.

    • kira

      Moikka Jonna!

      Ymmärrän täysin pointtisi. Ei vanhempia voi syyttää – enkä haluakaan -, vaan ennemmin voi itse todeta, että nyt on näin, mitens tämmöisestä selviän. Isäni oikeasti varmaan ajatteli, että auttaa minua olemalla rehellinen. Tosiasiassa nyt kun taakse päin katsoo olisin ainakin vähän aikaa holdannut syömisillä ”leikkimisen” kanssa, jos en olisi kuullut olevani hieman pullea.

      Äiti taas näkee maailman omien linssiensä läpi ja se maailma on hänelle tosi. Ei siitä voi ihmistä syyttää. 💜 Ja kyllä hän teki parhaansa, tiedän sen.

      Mutta tuo, mitä itsekin kerroit omasta tarinastasi, niin tässä sen huomaa: kun oikein koskaan ei ole hyvä. Ja riippuu todella paljon kommentoijasta itsestään, että mitä alipaino, hoikkuus, normaalipaino tai ylipaino tarkoittaa – se kun nähdään niin eri tavalla .

      Ihana sun vanhemmat, kun luotsasivat sut lempeästi läpi alkavien haasteiden. 💕 kiitos, kun jaoit tarinaasi!

  19. Ripsa

    Mä kävin sun spinnitunneilla juuri sillon kun esportilla aloitit. Katoin että huikea mimmi! Mikä energia ja kunto ja normaalivartalo! Sitten kun huomasin, että vedit ensiksi kaksi spinnituntia ja sen jälkeen vaihdoit vaatteet ja juoksit vielä itse jumppaan, arvasin että nyt ei ole ehkä ihan kaikki hyvin. Vuosia myöhemmin näin jossain sut jossain ja paljon hoikistuneena, mietin, että tuohon lopputulokseen selkeästi oli silloin kova hinku. Vaikka ulospäin se ei kyllä kovin hyvältä näyttänyt – meininki siis… ehkä siitä tuli myös vähä ”epäluotettava” fiilis. Kun ns. koutsi vetää itse överiksi. Mutta pidän sua silti mun treenisali-historian parhainpana ohjaajana. 😉 Hitsi ne spinnitunnit oli rautaa!

    Itse en pysty(halua) enää tavoitteellisesti treenaamaan, kiitos liian kovan treenaamisen joskus kisa-aikoina – nuorena.

    Ihanata kesää!

    • kira

      Moikka Ripsa!

      Ihanaa, kun kommentoit ja jaoit ajatuksiasi. ❤ Itseasiassa pahin sh-aika ja liikunnan suorittamiskausi mulla on ollut 16-25-vuotiaana, ja Esportilla ollessani homma oli huikeesti -onneksi- rauhoittunut.

      Toki olen myös hyvin taipuvainen haastamaan itseäni ja välillä olen minäkin haksahtanut liiaksi ”fitnesslaiffiin” ja ajatellut, että mitä kireämpi sen parempi. Joskin olen huomannut, että sisäinen levottomuus ei lähde kiristelemällä kroppaa tai rasvaprossaa, vaan kohtaamalla epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita & käsittelemällä ne.

      Liikun yhä omien tuntieni lisäksi melko lailla. Syy tähän on se, että olen ”aina” likkunut aktiivisesti. Se on minussa ikäänkuin sisäänrakennettuna. Mutta mitä tunneille menemiseen omirn tuntien lisäksi tulee, niin täytyy muistaa ryhmäliikunnan olevan minun työni. Kun kampean lavalle tai spinupyörän päälle en ole tekemässä omaa treeniäni, vaan olemassa asiakkaitani varten.

      Itselleni treeni tarkoittaa sitä, että keho ja mieli yhdistyy liikkeen kautta. Tämä ei onnistu, kun ohjaan koska fokus on asiakkaissa. Tykkään ryhmäliikunnasta, erityisesti Les Millseistä, tosi paljon. Totta on, että kaikkein viisainta ei ole treenata ehkä näin paljoa (paitsi, jos palautumisesta huolehtii hyvin ja treenissä on vaihtelua), mutta toisaalta haluan minäkin oman aikani. 💕 Tämä tarkennuksena tuohon, että treenaan omien tuntieni lisäksi. Treenaan yhä ja olen treenannut siitä asti, kun ohjaamaan rupesin eli 12 vuotta. 😄

      Mutta nykyään mindsettini on eri ha voin oikeasti ottaa tunnilla iisisti syyllistämättä siitä itseäni.❤

      Missä muuten käyt nykyään? Kiva, kun olit tunneilla!

      x Kipa

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.