Coaching Kira
Coaching Kira

Minun tarinani (häiriintyneestä) kehonkuvasta

Kaikkein hirveintä, mitä mulle voisi tapahtua olisi sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan.
Koska silloin lihoisin. Silloin en pystyisi liikkua (=kuluttaa kaloreita). Silloin kaikki mitä söisin lihottaisi.
 – Kipa 16 v. –

Olin 16-vuotias, kun asuin kuusi viikkoa englannissa perheessä, jossa perheen äidillä oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Tunteet heittivät myrskyä hänellä päivittäin. Hänen fiiliksensä vaihtelivat painon mukaan, sillä paino vaihteli päivästä toiseen. Hän oli aina ennen ollut hoikka.

Aina ennen kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Eräänä iltana kuulin hänen huutavan itkua miehelleen hänen käytyään vaa’alla. Edellisenä päivänä hän oli syönyt 2 rasvatonta ja sokeritonta jogurttia, 1 kananrintafileen, salaattia ja kauhallisen riisiä sekä 500 g kirsikoita ja hänen painonsa näytti puoli kiloa enemmän.

Lihomiskammoisena minä ajattelin, että kaikkein hirveintä olisi sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan.

Lihoisin.

Miksi teen sitä mitä teen ja kirjoitan siitä, mistä kirjoitan?

Mistä olen kekkassut ajatuksen #inhimillinenote?

Mikä on minun tarinani? Haluan jakaa osan minua teille. <3

body positive
Kuva: Adama Sofia

VÄHÄN PULLEA TYTTÖ

En ole aina ollut tyytyväinen kehooni. Kaikillehan tulee varmasti se aika jossain vaiheessa, että jokin kohta kehossa ei miellytä. Joillain se näkyy lievempänä ja joillain se menee ääripäähän.

Pelasin nuorempana fudista 11 vuotta. Olin kentällä kone. Jaksoin 3 matsia peräkkäin turnauspäivinä. Olin hiton nopea. Olin määrätietoinen luupää. Jos päätin, että minusta topparina kukaan ei mene ohi, niin kukaan ei todella mennyt ohi.

Olin siis kuusi ja puoli vuotiaasta asti urheilullinen. Identiteettini rakentui teininä paljon sen varaan: se oli se, missä minä olin hyvä. En kokenut olevani missään muussa niin hyvä.

body positive

Koulussa olin keskivertoa. Olen aina ollut kasin oppilas. Paitsi liikunnassa. Olen aina saanut vain kymppejä ja kiitosta.

Lukion ekalla fudis loppui, koska jengimme hajosi. Ikähajontaa oli liikaa.

Olisin voinut jatkaa HJK:n naisiin, mutta hommasta olisi tullut niin vakavaa. Eikä naisfudiksessa menestyminen ei ole ihan itsestään selvää, joten toinen vaihtis oli opiskella itselleen kunnon koulutus.

Valitsin koulun fudiksen sijaan.

Jäin jotenkin tyhjän päälle. Kaikki lähti, koska niin suuri siivu itsestäni lähti. Mitä mä nyt teen?

KUKA MÄ NYT OLEN

Mä en ollut enää sitä, missä olin parhaimmillani. Mä en voinut enää toteuttaa itseäni siinä, mikä oli ollut osa mua 11 vuotta elämästäni.

Identiteettipakka hajosi.

Jo fudisaikaan viimeiset pari vuotta alkoi tiimissämme jokin outo buumi: useammat tytöt vain hoikistuivat. Lopettivat syömästä.

Minä en. Tykkäsin syödä. Plus olinhan sportti. 🙂 Tosin tunsin sisimmässäni pientä pakotetta laihtua. Sillä sai siihen aikaan paljon huomiota ja kommentteja, huomasin. ”Ootpa sä laihtunut! Siis vitsi sä oot laihtunut, mäki haluan!”, joukkuetoverit huutelivat toisilleen.

Sitä ihannoitiin, joka oli hoikistunut.

Samaan aikaan kotoa tuli painetta, sillä vain hoikat ihmiset pärjäävät: koska he ovat tehokkaita ja aikaansaavia he eivät kerkiä syödä. Ylipaino on laiskuutta ja laiskuus on tuomittavaa. Riittämätöntä.

Karkit olivat suoraan helvetistä, sillä karkit lihottavat. Ei saa ähmiä. Lihavuus on tuomittavaa.

Opin syömään karkkia salaa. Enhän halunnut olla riittämätön. Enkä halunnut, että minua tuomitaan. En halunnut olla epäonnistuja.

body positive

Oli hiihtoloma ja olimme Suomulla laskettelemassa isäni ja ystäväni kanssa. Ystäväni oli hänkin laihtunut tosi paljon ja omalla tavalla ihannoin sitä. ”Miksi minä en pysty tuohon? Miksi minä en pysty olla syömättä?”

Minä tarvitsin uudet housut ja kävimme sillä reissulla ostamassa sellaiset. Tuskailin pukukopissa jalkojeni kokoa. Housut kiristivät, mutta toisaalta ne olivat tosi ihanat. Inhosin pieniä ylimääräisiä kilojani, joskin housut ostettiin.

Mutta kyllä mä tiesin, että en ollut hoikka.

Samana iltana pyörin peilin edessä kaverini kuunnellessa musiikkia alakerrassa ja kysyin vanhemmaltani, ”olenko minä pullea?”

Sain vastaukseksi ”no oot sä vähän”.

(Piti ottaa strateginen kirjoitustauko, sillä purskahdan aina itkuun. Se pieni tyttö vaan oli niin…nuori. Onpa ihanaa itkeä! <3)

body positive
Mulle fitness on energiaa. Se on iloa ja jaksamista. Toimintakykyä, joka kantaa arjen. Kuva: Sade Rajakallio

MÄ EN HALUNNUT OLLA ENÄÄ PULLEA

Mä päätin siltä seisomalta, että kukaan ei sano mua enää ikinä pulleaksi. Kyllä mä tiesin, etten ollut superhoikka. Toisaalta olen aina ollut vahva. Urheilullinen. Tykkäsin kyllä myös syödä.

Kun fudis loppui piti keksiä jotain muuta. Aloin juoksemaan. Siihen kylkeen vähensin syömistä. Huomasin, että tässähän laihtuu!

Aloin juoksemaan nilkkapainot jaloissa. Juoksin myös talvella, kunnes into hommasta meni kun pakotin itseni jäätävällä pakkasella juoksemaan puntit jaloissa ulos. Reisiä kangisti ja pisteli, keuhkoja piiputti se kylmyys. Itkin. Itkin, koska olin epäonnistunut läski.

Treenasin omassa huoneessani ja kodin alakerrassa. Bongasin kaapista Cindy Crawfordin jonkun kiinteytysvideon. VHS:n kulta-aikaa. 🙂 Puuhastelin sen tahtiin harvasen päivä.

Joskus treenasin huoneeni lattialla lihaskuntoliikkeitä. Se oli aika tylsää, mutta päämäärä mielessä.

Piti keksiä jotain muuta. Löysin erään kuntokeskuksen, itseasiassa Esport Centerin. (Kyllä. Sama mesta, jossa aloin vuonna 2008 ohjaamaan. 🙂 ) Aloin käymään trimmissä. Se oli ”kivaa”, koska siinä kului kivasti kaloreita (fakta: inhosin lajia, mutta halusin laihtua).

Jos ei treeni ollut tehokasta ja kuluttanut, niin se oli ajanhukkaa.

Tein trimmiä päivästä päivään, pakotin itseni treenaamaan. Jos en treenaisi, lihoisin. Kerran olin niin väsynyt, että itkin polkiessani ylämäkeä matkalla treenaamaan. Olin niiiin väsynyt. En olisi halunnut mennä treenaamaan. En olisi millään jaksanut.

Pakotin itseni silti.

Muutoin olisin lihonnut ja olisin ollut laiska.

Kuulin mielessäni sanan pullea. Poljin kahta kauheammin. Ja itkin.

body positive

KUN SYÖMISESTÄ TULEE HÄIRIÖ

Elin pitkään sumussa. Yksi asia johti toiseen. Syömättömyys johti ahmimiseen, ahmiminen vatsan tyhjentämiseen. Vaikenin pitkään syömishäiriötaustastani. En oikein ollut sen kanssa sinut. Häpesin sitä. Viimeisten vuosien aikana olen kertonut siitä avoimesti.

Mutta kyllä, minulla on ollut bulimia. Oli viisi vuotta.

Miksi en ole kertonut siitä?

Ajattelin aikoinaan, että kertoessani syömishäiriöstäni kerron heikkoudestani. Siitä, kuinka minä en ole osannut tehdä paremmin. Kuinka sekaisin olen ollut, kuinka hukassa olen ollut.

Ja minut kun on kasvatettu olemaan vahva. Itkeä ei saa. Kipuja on vähätelty. Kouluun mennään, koska opiskelu ennen kaikkea huolimatta pienestä kuumeesta. Hoikkuudesta oli tullut uusi identiteettini ja jos olisin päästänyt siitä irti maailmani olisi kaatunut.

Ja siitä mainittiin minulle: oletpa sä hoikka! Aajes, vettä myllyyn. 😉

Opin tosi hyvin suorittamaan liikuntaa. Liian hyvin. Treenasin 5 vuotta orjallisesti sykemittarin kanssa, jotta tiesin tarkkaan kulutetut kalorit. Jos sykemittari jäin jostain syystä kotiin, treeni oli pilalla.

En itseasiassa voinut mennä treenaamaan! Koska sitä ei olisi tapahtunut, sillä en tiennyt kulutustani.

Jos ennen identiteettini oli urheilija, atleetti, niin 23-vuotiaaksi asti se oli hoikka. Halusin pitää siitä kiinni. Luulin syömishäiriötä kaverikseni. Meillä oli yhteinen salaisuus.

Ei. Ei syömishäiriö ollut ystäväni. Eikä se ollut salaisuus, kyllähän sen näki. Luulin kuitenkin, että minulla on kontrolli hommaan. Että minulla on valta. Että minä olisin se vahva, koska minä olen pysynyt hoikkana. Muu on heikkoutta.

Minä hanskaan tämän. Minulla on tähän kontrolli.

Ei ollut. Kyllä häiriintyneellä syömiskäyttäytymisellä on kontrolli sinuun. Välillä, kun mietin niitä aikoja mietin yhä, että miksi. Miksi minä tein niin?

Tein niin, koska en ollut kehooni tyytyväinen. Edes hoikimmillaan. Oikeasti ajattelin, että minusta ei ole mihinkään tässä maailmassa, jos en ole hoikka. Kyllä muut saivat olla minkä kokoisia tahansa. Kadehdin samalla heitä, jotka elivät ”niin normaalisti”. Tiedättekö, niitä joilla on sitä kuuluisaa tasapainoa.

Ilman rajoitteita. Ilman sääntöjä ja kurinalaisuutta. Samaan aikaan olin itsestäni ylpeä, sain kontrolloitua tiukasti jotain.

Ja koko ajan olisi pitänyt saada jotain pois: olisi pitänyt olla hoikempi. Punnitsin itseni joka päivä. Jos oli tullut grammaakaan lisää, niin seuraavana päivänä piti kiristää tahtia. Treenata lisää.

Hassua, että samalla tiesin olevani liian hoikka.

Ristiriitaisten tunteiden määrä ja ajatusten kaaos. Kaikki se oli omiaan lisäämään kontrollin tarpeen määrää.

Hassuinta koko touhussa on se, että luulin itseni olleeni voimaantunut. Mulla on tää homma hanskassa! Totuus on, että se oli raskasta ja hanskat oli hukassa.

Niin sairaan raskasta. Jokainen päivä on taistelua, koska päivällä ei saa syödä ja aina saa olla pelkäämässä milloin ”repsahtaa”.

Illalla sitten kotona odottavat tutut turvaruoat. Jes.

body positive

KUN VIHDOIN MYÖNNÄT OLLEESI ITSELLESI LIIAN ANKARA

Oli kesäilta. Taas yksi niistä kauan odotetuista illoista, jolloin saan olla kotona ja toteuttaa itseäni: syödä. Kun päivällä kontrolloi syömistä ja illalla antaa luvan, siitä tulee helposti pinttynyt tapa. Iltahetkestä tulee turva: nyt minä saan luvan syödä eikä kukaan näe tai tuomitse sitä.

Jos kukaan ei näe, minun ei tarvitse hävetä. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että olen inhimillinen ja tarvitsen ruokaa.

Sinä iltana halatessani pää ja silmät turvoksissa vessanpönttöä vatsan krampatessa näin äitini kasvot. Ne moittivat minua tiukalla äänen sävyllä: ”tyttö sinun pitäisi pärjätä paremmin”.

Silloin tajusin.

En halua tehdä tätä enää. En halua elää sellaista elämää. Haluan rakastaa itseäni ja kehoani, en torua tai torjua sitä.

Ymmärsin, millä tavalla lapsuuteni oli vaikuttanut minuun. Älkää käsittäkö väärin, minulla on maailman parhaimmat vanhemmat ja lapsuuteni oli hieno.

On vain asioita, jotka niin helposti syöpyvät nuoren tytön mieleen. Jos minulla koskaan tulee olemaan lapsia en puhu toisten, omani tai hänen painostaan. En puhu laihduttamisesta enkä käyttäydy, kuin hoikkuus olisi ihmisarvon mittana. Sillä ei se ole.

En syytä ketään – se ei ole ratkaisu eikä auta ketään tai mitään. En syytä edes itseäni. Nyt vain oli näin.

Paraneminen lähti omasta halustani oikeasti pärjätä paremmin. Halusin oikeasti voimaantua omassa itsessäni ja terveydessäni. Halusin siitä kierteestä eroon. Lopullisesti.

Vuodet olivat upea matka omaan itseeni. Ne tekivät minusta sen, mikä olen tänään.

Vaadin silloin itseltäni niin paljon. Vaadin olla hoikka, tehokas ja pärjäävä. Samaan aikaan olisi pitänyt olla terve, itsevarma ja hanskata oma elämä.

Nämä vaatimukset eivät olleet tasapainossa. En ollut edes saanut niitä balanssiin, koska ruoan ajatteleminen oli vienyt niin paljon tilaa elämässäni. Sisälläni oli kaaos. Inhosin viettää aikaa itseni kanssa ja pakenin sitä syömishäiriöön.

Tilaa elämästäni vei se, etten ollut halunnut kohdata itseäni: en halunnut tunnustaa itselleni,
että minä teen virheitä. Minä olen inhimillinen olento, joka ei voi kontrolloida kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. 

On joskus vaan luotettava siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. Ja niin minä tein. Lupasin itselleni luottaa itseeni. Lupasin itselleni luottaa prosessiin.

Lupasi luottaa siihen, että annan itselleni rakkautta. Lupasin keholleni olla parempi ystävä ja pitää siitä parempaa huolta.

body positive

Halusin jakaa teille minun tarinani, koska sillä on syynsä miksi kokonaisvaltainen hyvinvointi ja terveys minua kiinnostaa.  #inhimillinenote -ajatukseni on syntynyt syystä.

Haluan myös kaikkien ymmärtävän sen, että ihmiskeho on hieno ja upea koneisto. Se ei ole vihollinen, vaan elämänkumppani. Se on porttisi tähän maailmaan, jolla myös kosket, koet, tunnet, kuulet, haistat ja maistat asioita. Aarrearkku, johon keräät kokemuksia, opetuksia ja hienouksia.

Kehosi on ansainnut sen, että rakastat sitä sellaisena, kuin se on. Se on nimittäin täysin syytön siihen, millaisia päänsisäisiä ajatuksia sinulla on.

Ajatuksesi eivät ole sama, kuin kehosi.

Tämä on myös syy, miksi valmentajana ja ryhmäliikuntaohjaajana haluan liikuntaelämyksen asiakkailleni olevan kiva ja positiivinen elämys. Liikunnan pitää tuoda energiaa, ei viedä sitä.

Haluan, että tunneillani jokainen kokee pystyvänsä treeniin eikä mieti kaloreita tai kulutusta. Vaan hauskanpitoa, energiaa ja hyviä viboja.

Haluan, että jokainen nauttii ajastaan oman itsensä kanssa eikä murehdi hetkeäkään sitä, etteikö kuuluisi joukkoon.

Tämän vain halusin kanssanne jakaa.

Kiitos, kun luit. <3
x Kipa
#inhimillinenote

PS.
2012 vuoden lopussa minulle puhkesi kilpirauhasen vajaatoiminta. Kolmessa kuukaudessa painoni nousi 6 kiloa ja minulta hävisi kaikki energia liikkua. Voin sanoa, että se on ollut yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on tapahtunut. Kyseinen aika oli uskomaton matka omaan kehooni ja ajatuksiini. Vaikka se joskus oli pahin pelkoni se ei ole sitä enää – se oli suuri lahja. <3

FITNESSMALLI 2018 -FINALISTI

Fitnessmalli 2018 – miksi hain kisaan?

Casting – Finalistien tuuletukset

Fitnessmalli 2018 – finaalin ensimmäinen päivä

Foodin – jyväskyläläinen perheyritys

*** Seuraa minua Instassa: @coachingkira_wellness ***

coachingkira
Fitnessmalli 2018 finalisti #2

Kommentit (48)

  1. Minna

    ❤️Kipa❤️ T. Minski 😘

    1. kira

      <3 <3 <3 MINSKI <3 <3 <3

    2. Johanna

      Kiitos Kipa kun jaoit tarinasi😚. Mulla ihan kyyneleet valui silmistä kun luin sitä. Itsellä kun on hyvin samantyylinen tausta, tosin erilaisesta traagisesta lapsuudesta johtuen, ja voin hyvin samaistua tuntemuksiisi vääristyneestä kehonkuvasta ja täydellisyyden tavoittelusta. Onneksi nykyään pystyy liikkumaan tavoitellen hyvää oloa, ei kaloreiden kulutusta.

      Huippua viikonloppua huipputyypille!💞

      1. kira

        Kiitos, Johanna kun luit. <3 Luin sen itse tänään vielä kotimatkalla, ja kyllä se aika vähän vielä itkettää. Oli se omalla tavallaan aika ahdistavaa aikaa, vaikka paljon hyvääkin oli! 🙂

        Kiitos, kun jaoit omaa tarinaasi. Olet kaikesta huolimatta noussut kukkulan päälle ja nyt voit vähän tuulettaa "hyvä minä". <3 Sinä rohkea nainen. <3

        Halauksia ja ihanaa viikonloppua! <3

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *