Ylikoulutettu jumppaohjaaja

Kun valmistuin ylioppilaaksi vuonna 1997, ei minulla ollut hajuakaan siitä, mitä haluaisin opiskella, saatikka tehdä tulevaisuudessa työkseni. Minua kiinnosti paljon, mutta epämääräisesti, “liikunta-ala, sekä viestintään liittyvät asiat”. 90-luvun lopulla ei ollut somea, eikä juuri nettiäkään, eli sen aikainen “viestintä” oli hyvin erityyppistä, kuin nykyään. En oikein löytänyt (enkä kyllä oikein etsinytkään) sellaista koulutusohjelmaa, jonka olisin katsonut sopivaksi mielenkiinnon kohteitani silmälläpitäen.

Välivuosi: JEES

Vanhempani olivat aina kannustaneet minua opiskelemaan ahkerasti, ja heidän mielestään olisin hyvin sopinut toimittajaksi, koska tykkäsin kirjoittaa. Ainoa Laudatur ylppäreissä oli tullut juuri äidinkielestä (tai oikeastaan sain ensin äidinkielestä Magnan, mutta tiesin pystyväni parempaan ja kävin korottamassa arvosanaani seuraavana vuonna).

Olin kateellinen niille luokkatovereilleni, joilla oli elämässä selkeät päämäärät: lääkikseen, oikikseen, opettajan koulutuslaitokseen. Minusta tuntui, että kaikki kaverini aloittivat heti kirjoitusten jälkeen tiukan valmentautumisen pääsykokeisiin. Minulta sellaista kurinalaisuutta ei löytynyt. Eihän minulla ollut tavoitekaan kirkkaana mielessäni. Itseasiassa minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mikä olisi minulle sopiva ala. Miten olisin voinut siis edes hakea opiskelemaan?

Olin samoihin aikoihin tavannut komean kauppatieteiden opiskelijan, joka majaili Vaasassa. Koska olin vailla selkeää päämäärää, oli helppo tempautua uuden suhteen mukana uuteen kaupunkiin ja uusiin ympyröihin. Sain helposti töitä paikallisen ostoskeskuksen karkkikaupasta ja pääsin treenaamaan paikallisen naisfutisjoukkueen kanssa. Välivuosi oli minulle erinomainen ratkaisu pohtia, mitä oikein elämältä halusin.

Akateeminen tutkinto: JEES

Oli hauska seurata vierestä akateemista opiskelijaelämää ja aloin itsekin lämmetä ajatukselle, että ehkä yliopisto olisi minullekin oikea paikka. Tykkäsinhän lukea ja olin ollut aina ihan hyvä koulussa. Viihdyin kirjojen parissa.

Pyörittelin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja opiskelupaikan suhteen. Lempiaineeni lukiossa olivat olleet psykologia ja uskonto, ja lopulta päädyin pistämään paperit vetämään Turkuun, uskontotieteen koulutusohjelmaan. Psykologiaa oli todella vaikea päästä opiskelemaan, enkä nähnyt itseäni psykologin ammatissa, joten humanistinen uskontotiede vaikutti sopivalta. Valmistauduin pääsykokeisiin huolella useamman kuukauden ja pääsin kuin pääsinkin sisään.

Sivuaineiksi valitsin psykologian ja opettajan pedagogiset opinnot. Minusta tulisi uskonnon ja psykologian opettaja! Opiskeluaika oli elämäni yksi parhaimmista ajanjaksoista. Lähdin myös vaihtoon Ruotsiin, Linköpingiin, ja se osui nappiin: opin kaksi kieltä yhdellä iskulla. Ruotsi ja englanti olivat minulle aina vaikeita koulussa, mutta vaihto-opiskelun jälkeen kumpikin luisti sujuvasti.

Sain heti valmistuttuani töitä Turun lähikunnasta ja huomasin pian olevani unelmaduunissani. Opettaminen oli tosi kivaa! Äitiyslomieni aikana täydensin tutkintoani vielä terveystiedon opettajan pätevyydellä.

PT-tutkinto: JEES

Kymmenen vuoden opettajuuden jälkeen, ja lasten vartuttua, oli aika toteuttaa oma haaveeni, joka oli kypsynyt jo pidemmän aikaa ja seurannut minua aina lukiosta asti. Aloin vihdoin mielessäni hieman hahmottaa, miten voisin mahdollisesti yhdistää “liikunta-alan ja viestinnän”.

Päätin hakeutua Trainer4You:n personal trainer koulutusputkeen, jonka suoritin työn ohessa. Samaan aikaan avasin instagramtilini, jossa aloin jakaa treeniaiheista sisältöä. Myöhemmin mukaan astui myös blogin kirjoittaminen.

Viime vuoden maaliskuussa jäin virkavapaalle turkulaisesta lukiosta opettajan tehtävistä, ja olen nyt reilun vuoden keskittynyt vain ja ainoastaan liikunta- ja hyvinvointialaan, sekä kirjoittamiseen. Eli juuri niihin teemoihin, jotka kutkuttelivat 18-vuotiaan Annan mielessä jonkilaisena epämääräisenä unelmamöykkynä, mutta joihin minulla ei nuorena naisena kuitenkaan riittänyt tarpeeksi keinoja ymmärtää, miten niistä voisi rakentaa itselleen ammatin.

Oman kirjan kirjoittaminen oli suoraansanottuna yli villeimpienkin unelmieni, mutta niin vain sekin tuli viime vuonna tehtyä.

Olen tällä hetkellä ehkä jonkun mielestä ylikoulutettu jumppaohjaaja, joka vetää ulkotreenejä ja kirjoittaa blogia, mutta itse en näe tilannettani niin. Ajattelen, että jokaisella stepillä, jotka olen elämässäni ottanut, on ollut merkitystä tulevaan. Itseasiassa koen, että pitkästä koulutustaustasta on ollut valtavasti hyötyä nykyisessä työssäni. Erityisesti psykologian opinnot auttavat hahmottamaan esimerkiksi painonpudotukseen tai motivaatioon liittyviä asioita laajemmin.

Paluu lukioon: JEES

Minusta on upeaa, että voin tällä hetkellä ansaita leipäni pitkälti erilaisia sisältöjä tuottamalla (lue: kirjoittamalla, kuvaamalla ja videoimalla) sekä valmentamalla. Viiden vuoden yliopisto-opintoja ei varmastikaan olisi tarvinnut siihen, että tsemppaa treeniryhmän naisia Paavo Nurmella tekemään Burpeita tai X-hyppyja, mutta ei opinnoista ole haittaakaan ollut.

Ensi syksy siintää jo mielessäni mielenkiintoisena. Silloin nimittäin palaan kouluun, mutta täysin erilaiseen rooliin, jossa minut on ennen nähty. Sen verran voin paljastaa, että kuinka ollakaan, LIIKUNTA näyttelee tulevassa aika isoa osaa. Aion myös jatkaa kirjoittamista ja valmentamista. Treenimatkat eri puolilla Eurooppaa innostavat minua erityisesti.

Moni saattaa kokea, että jokin koulutus tai opinnot ovat menneet elämän aikana hukkaan, jos ne keskeyttää, tai alan töitä ei tule sitten kuitenkaan tehtyä. Itse en ajattele näin. Uskon, että jokaisella polulla on merkityksensä sille, miten tyydyttävästi voimme toimia ja elää tässä hetkessä, sekä myös tulevaisuudessa. Itse uskon, ettei minusta olisi tullut (näin hyvää?) valmentajaa tai kirjoittajaa ilman akateemista loppututkintoa.

Toisaalta haluan myös lohduttaa niitä, jotka kokevat, etteivät ole vielä löytäneet sitä omaa juttuaan, tai eivät saa tehdä sellaista työtä, jota haluaisivat.

Jokainen kivi kannattaa kääntää, suunsa kannattaa avata oikeissa paikoissa ja rohkea kannattaa aina olla. Silloin ei tarvita kuin yksi oikea ihminen, tilaisuus tai oivallus, jotka vievät harppauksin kohti juuri sitä, mitä on eniten halunnut. Helpolla ei elämässä pääse ja töitä täytyy olla valmis tekemään. Mutta mikä tahansa voi olla mahdollista.

Ajattelen muutenkin, että koko elämä on oppimista, eikä uuden alan haltuunottaminen ole koskaan liian myöhäistä. Koen, että itsensä jatkuva kouluttaminen ja sivistäminen antavat valtavasti, niin itselle kuin muillekin.

<3 Anna

Postauksen kuvat ylioppilaskuvieni koevedoksia. Kuvat otti vuonna 1997 Bo Stranden, eli sama mies, joka noin kuukausi takaperin oli kuvaamassa Ilta-Sanomiin treenijuttua meillä kotona. Mikä yhteensattuma!

Lue myös edellinen postaukseni: Kun lapsi keinuu, äiti kyykkää!