Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Rakkaudesta lajiin – aikuispelurit

Useampikin ystävättäreni tuntuu pelaavan jalkapalloa. Tai futsalia tai koripalloa. He ovat hakeutuneet joukkueisiin mukaan vasta nyt aikuisiällä. Joillakin on taustaa kyseisen joukkuelajin harrastamisesta, mutta ei läheskään kaikilla.

Treenivuoroihin irrottaudutaan kiireisestä perhearjesta, yleensä epäinhimillisiinkin aikoihin: illalla yhdeksän – kymmenen korvilla, lähellä nukkumaanmenoaikaa. Toisaalta, tämä sopii monelle työssäkäyvälle ja lapselliselle perheenäidille. Kun arjen askareet ja harrastekuskaukset on jo hoidettu, on vihdoin aikaa omille treeneille.

Kentän laidalta kehään

Monelle kipinä on syttynyt juuri lasten harrastusten myötä. Kun on ensin viettänyt vuosia lasten futis- tai koriskentän laidalla, alkaa väkisinkin tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin vanhempiin, ja ehkä haaveilla omastakin pelaajaurasta. Tiedän joukkueita, jotka ovat syntyneet näistä kentänvierus-vanhempien keskusteluista.

Moni myös kokee lasten kasvettua, että nyt olisi taas aikaa omalle hyvinvoinnille ja liikuntaharrastuksille. Useilla junnuseuroilla on myös omat harrastejoukkueensa äideille ja isille. Minusta tämä on loistojuttu!

Joiltakin löytyy tausta lajin parissa lapsuudesta tai nuoruudesta, ja kipinä pelien pariin herää uudelleen jopa vuosikymmenien jälkeen. Olen itse pelannut jalkapalloa parikymppiseksi asti, ja ihan tosissaankin. Muistelen kaiholla joukkueen ryhmähenkeä, pelireissuja ja treenejä. Suurin saavutus oli A-tyttöjen Suomenmestaruus vuonna 1996.

Joukkue olemme me

En yhtään ihmettele, mikä naisia vetää futiksen tai muiden joukkuelajien pariin: yhteisöllisyys, ystävät ja yhteiseen hiileen puhaltaminen. Samalla pääsee aidosti myös kisaamaan, taistelemaan peleissä oman joukkueen puolesta. Ne, joilta löytyy kilpailuviettiä tietävät, mistä puhun. Onhan se nyt eri asia, kuin jumppatunneilla käyminen, jonka osallistujat ovat aina eri ihmisiä, ja joissa ei ole kilpailuista tietoakaan.

Aikuisiällä ystävyyssuhteilta kaipaa jo muutakin, kuin istuskelua kaupungin kuppiloissa: mikä sen parempaa, kun ystävien tapaamisen voi yhdistää treenaamiseen.

Uusi alku?

Paras ystäväni kouluajoilta asti, pelaa HJK:n naisten tiimissä jalkapalloa ja futsalia. Katselen kaiholla hänen instakuviaan peleistä. Ja ei, ystäväni ei ole ex-futari. Päinvastoin, nuoruudessamme hän oli se, joka seisoskeli kentän laidalla katsomassa meidän pelejämme. Mutta nyt, nelikymppisenä, on hänen vuoronsa loistaa.

Minua on alkanut poltella aloittaa jalkapallo uudestaan. Osaisikohan sitä vielä? Osuisinko palloon? Uskon, että taidot ovat jossain selkäytimessä tallella, ainakin jossain muodossa.

Lapseni pelaavat koripalloa, sitäkin haluaisin testata. Oma koripallourani katkesi lapsuudessa ikävään autokolariin. Olin tulossa koripallotreeneistä ja jäin kotimatkalla auton alle ja loukkaannuin. En enää koskaan palannut lajin pariin, paitsi nyt, kun kumpikin lapseni pelaa.

Joukkuehenki kiehtoo ja kutkuttaa. Kunnon pelit, naisenergia ja kannustushuudot kentällä. Voiton hurma. Uskaltautuisinkohan takaisin?

<3 Anna

Luen myös edellinen postaukseni: Sattumalta kirjailijaksi. – Näin syntyi Treenaa kotona.

1925298_10203334942640910_812918871_n
Suomen mestarit, TPS:n A-tytöt vuonna 1996. Minä kuvassa vasemmassa reunassa, ylärivissä 🙂

Kommentit (1)

  1. […] Lue myös edellinen postaukseni: Rakkaudesta lajiin – Aikuispelurit […]

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *