<3 Anna<\/p>\n
Sinne ne l\u00e4htiv\u00e4t. Yhdess\u00e4 kohti koulua. Edes yhteiskuvaa en saanut en\u00e4\u00e4 ottaa. Pit\u00e4\u00e4 tyyty\u00e4 katselemaan muiden \u00e4itien ja isien ottamia kuvia facessa omasta j\u00e4lkikasvustaan. T\u00f6ihin p\u00e4\u00e4sty\u00e4ni luin er\u00e4\u00e4n \u00e4idin koskettavan p\u00e4ivityksen, jossa h\u00e4n kertoi olevansa kotona, kun lapset ensimm\u00e4isen\u00e4 p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 tulevat koulusta. Sen j\u00e4lkeen he sy\u00f6v\u00e4t yhdess\u00e4 v\u00e4lipalaa. Melkein itku p\u00e4\u00e4si. Kuulosti ihanalta. Noin sen pit\u00e4isi olla. Silti olen t\u00f6iss\u00e4. Jotenkin tuntuu, ett\u00e4 olen aika usein muualla, kun pit\u00e4isi.<\/p>\n
Elokuun alussa, kun olin jo palannut lomilta t\u00f6ihin, lapsi laittoi kesken p\u00e4iv\u00e4n viesti\u00e4 WhatsAppissa: \u201dMit\u00e4 me sy\u00f6d\u00e4\u00e4n?\u201d Kun en vastannut minuutissa, sain per\u00e4\u00e4n kuusi viesti\u00e4: \u201d\u00c4iti!\u201d \u201d\u00c4itiiii!!\u201d \u00c4itiii???? Ja kyynelehtivi\u00e4 hymi\u00f6it\u00e4.\u201d Tajusin, ettei j\u00e4\u00e4kaapissa ollut, kuin yksi Denniksen valmispizza ja sekin maulla, josta lapset eiv\u00e4t v\u00e4lit\u00e4. Hitsi. Olisi pit\u00e4nyt eilen mietti\u00e4 ruokahuolto kuntoon. Kunnon \u00e4iti olisi valmistanut makaronilaatikon j\u00e4\u00e4kaappiin valmiiksi jo edellisen\u00e4 p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 ja pilkkonut vihannekset helposti sy\u00f6t\u00e4viin annoskuppeihin.<\/p>\n
Mutta, kun en valmistanut. Unohdin tai jotenkin ehk\u00e4 siirsin asian pois mielest\u00e4 tai sitten en jaksanut. Itseasiassa todella kunnon \u00e4iti olisi ollut kotona laittamassa ruokaa lapsilleen, eik\u00e4 istuisi t\u00f6iss\u00e4 ja j\u00e4tt\u00e4isi heit\u00e4 oman onnensa nojaan. P\u00e4\u00e4n t\u00e4ytt\u00e4v\u00e4t kasvatuspsykologian ammattilaisten heristelev\u00e4t etusormet ja muistutukset siit\u00e4, miten pienet koululaiset eiv\u00e4t p\u00e4rj\u00e4\u00e4 p\u00e4ivi\u00e4\u00e4n yksin.<\/p>\n
Lapseni ovat jo onneksi hieman isompia, mutta tarvitsevat meit\u00e4 aikuisia edelleen monissa tilanteissa. Milloin avaimet ovat hukassa, milloin harmittaa tai tarvitaan (edelleenkin onneksi!) syli\u00e4.<\/p>\n
Olen v\u00e4lttynyt oman vanhemmuuteni kanssa suurimmilta syyllisyydentunnoilta. Kun lapset olivat pieni\u00e4 j\u00e4tin heid\u00e4t mielell\u00e4\u00e4n is\u00e4ns\u00e4 hoiviin, kun l\u00e4hdin lenkille tai kavereiden kanssa ulos. En kokenut kovinkaan huonoa omaatuntoa, kun palasin \u00e4itiyslomilta t\u00f6ihin ja lapset j\u00e4iv\u00e4t hoitoon kodin ulkopuolelle. Pyrin olemaan syyllist\u00e4m\u00e4tt\u00e4 itse\u00e4ni, kun l\u00e4hden treenaamaan, yksin. Mutta silti.<\/p>\n
Usein vaivaa tunne, ett\u00e4 pit\u00e4isi olla jossain muualla. Ty\u00f6p\u00f6yd\u00e4n \u00e4\u00e4ress\u00e4 tai junassa istuessani, kotona nettiin syventyneen\u00e4 tai matkalla treeneihin. Miksen ole lasten kanssa? N\u00e4m\u00e4 syyllisyyden hetket ovat onneksi ohimenevi\u00e4, mutta niin on my\u00f6s lasteni lapsuus. L\u00f6ysin juuri laatikollisen kuvia vintilt\u00e4, joissa lapset olivat viel\u00e4 vatsassa tai pieni\u00e4 kaljup\u00e4isi\u00e4 potkupuvuissaan. Eih\u00e4n tuosta ole, kuin hetki (10 vuotta!).<\/p>\n
Pit\u00e4isi olla jossain muualla. Niin usein ajattelen. Sohvalla maatessani mietin, ett\u00e4 pit\u00e4isi olla laittamassa ruokaa tai pyykkej\u00e4 narulle. Kotona ajattelen, ett\u00e4 pit\u00e4isi olla t\u00f6iss\u00e4 ja t\u00f6iss\u00e4, ett\u00e4 pit\u00e4isi olla kotona. Pit\u00e4isi l\u00f6yt\u00e4\u00e4 enemm\u00e4n aikaa yst\u00e4ville, mutta sekin on taas pois perheen kanssa vietetyst\u00e4 ajasta. Olen usein miettinyt heit\u00e4, joita syyllisyyden tunteet ja huono omatunto vaivaavat rankemmin kuin minua itse\u00e4ni. Miten he perustelevat ep\u00e4t\u00e4ydellisyytens\u00e4 \u00e4itein\u00e4? Heill\u00e4 t\u00e4ytyy olla viel\u00e4 paljon vaikeampi tilanne, kuin minulla.<\/p>\n
Lasten koulu alkoi t\u00e4ll\u00e4 viikolla. Onneksi. He saavat koulun keitt\u00e4jien valmistaman t\u00e4ysipainoisen ja l\u00e4mpim\u00e4n lounaan joka p\u00e4iv\u00e4, joka tarkoittaa minulle yht\u00e4 pient\u00e4 huolta v\u00e4hemm\u00e4n. Huolien kokonaism\u00e4\u00e4r\u00e4 kuitenkin tuntuu kasvavan tai pysyv\u00e4n vakiona: kuinka lapseni p\u00e4rj\u00e4\u00e4v\u00e4t, voi, kunpa he saisivat olla lapsia viel\u00e4 kauan.<\/p>\n
Kun lapseni olivat viel\u00e4 pieni\u00e4 totesi er\u00e4s kollegani minulle: \u201dPienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet\u201d<\/em>. En oikein silloin tajunnut, mit\u00e4 h\u00e4n tarkoitti, ja h\u00e4nen lausahduksensa jopa \u00e4rsytti univajeesta k\u00e4rsiv\u00e4\u00e4 pieneten lasten \u00e4iti\u00e4. Nyt olen p\u00e4\u00e4ssyt tuon sanonnan j\u00e4ljille ja ymm\u00e4rr\u00e4n my\u00f6s sen, ettei vanhemmuuteen liittyv\u00e4t huolen ja syyllisyyden tunteet katoa koskaan. Onneksi ollessani lasten kanssa, en koe syyllisyytt\u00e4 siit\u00e4, ett\u00e4 pit\u00e4isi olla jossain muualla. Sellaisetkin tunteet ovat kai \u00a0ihan mahdollisia.<\/p>\n <3 Anna<\/p>\n
![\"perhe\"](\"http:https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/66\/2017\/08\/fullsizerender-343.jpg\")
<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"