Pitkän parisuhteemme salaisuus

En voi suoranaisesti rehennellä pitkällä parisuhteella, jos vertaan omaani vaikkapa vanhempieni liittoon, joka on kestänyt lähes 50 vuotta. Appivanhempani ovat olleet yhdessä vielä pidempään.

Tapasin nykyisen mieheni baarissa ollessani 17-vuotias (älkää kertoko oppilailleni, että olin anniskeluravintolassa alaikäisenä!). Siitä asti olemme pitäneet yhtä, eli reilut 20 vuotta. Naimisiin menimme 14 vuotta sitten. Meillä on kaksi lasta, 10-vuotias poka ja 12-vuotias tyttö.

Meidän lähipiirissämme on tapahtunut yllättävän vähän avioeroja, mutta toisaalta tiedetään, että puolet avioliitoista päätyy nykyään eroon. Yksi, elämän mittainen pitkä suhde, ei ole mikään itsestäänselvyys.

Älä luovuta

Eilen olin polttareissa. En vieraana, vaan minut oli pyydetty vetämään jumppaa polttariseurueelle ja tulevalle morsiamelle.

Kun jumpat oli jumpattu, kysyttiin minulta yllättäen neuvoa tulevan avioliiton varalle. Mitä haluaisin sanoa morsiamelle?

Kysymys tuli vähän puun takaa, mutta huomasin, että minulla oli vastaus valmiina. Sanoin, että kuten äskeisessä treenissä, ei avioliitossakaan kaikki tule aina helpolla. Viimeisten Burpeiden vetäminen tai punnerrusten pumppaaminen voi välillä olla tosi raskasta ja vaikeaa. Tuntuu, ettei jaksa. Mutta silti ei saa luovuttaa, ainakaan helpolla.

Tämän sanottuani tajusin, että juuri tuo asia on ollut aika isossa osassa, että meidän liittomme on kestänyt näinkin kauan.

Älkää erotko silloin, kun lapset ovat pieniä

Olen useinkin kuullut sanottavan, että pariskunnan ei pitäisi erota siinä vaiheessa, kun lapset ovat pieniä. Olen osittain täysin samaa mieltä. Pikkulapsiaikana parisuhde ei millään muotoa (ainakaan meillä) ollut normaalitilassa. Päivistä ja viikoista “selvittiin”. Lapset menivät usein kaiken muun edelle.

Varsinkin silloin, kun lapset olivat pieniä, ei parisuhteelle juuri jäänyt aikaa tai ajatuksia. Yhteistä aikaa yritettiin järjestää, mutta illallisista, elokuvailloista tai matkoista jäi näin jälkikäteen vähän teennäinen yrittämisen maku. Ne eivät korvanneet toisen päivittäisen huomioimisen puutetta. Toisaalta tajusin samalla, että onneksi ne teimme: tuli fiilis, että meillä on jotain muutakin yhteistä, kuin kaksi pientä lasta.

Näin jälkikäteen olen tajunnut, että minulle parisuhteen “katoaminen ” tai muuttuminen lasten myötä oli vielä kovempi pala kuin miehelleni. Hän solahti lapsiarkeen jotenkin paljon luontevammin kuin minä, ja osasi myös nauttia siitä.

Elämän keskittyminen kotiin ja pieniin ympyröihin oli hänelle itsestäänselvää. Itse olin levottomampi ja ajattelin usein: tällaistako tämä nyt on, hamaan tappiin? Turhauduin ja ihmettelin: rakastettuni, paras ystäväni ja mieheni muuttui täydelliseksi isäksi ja minä haparoin ja koin epävarmuuden tunteita äitinä. Miten tässä näin kävi?

Yhteiset intressit

Kun lapset ovat varttuneet, on yhteistä aikaa taas niin paljon, kuin vain haluamme. Olen itse kokenut tärkeänä, että meillä on intohimoja, joista nautimme yhdessä. Esimerkiksi yhteiset kävelylenkit pitkin Aurajoen rantoja ovat hetkiä, jolloin juttelemme kepeitä tai syvällisiä juttuja, jaamme kokemuksia ja ajatuksia. Tunteita.

Hassua, että omat vanhempani ovat samanlaisia: ovat aina kävellet paljon, istuneet kahviloissa yhdessä ja käyvät lähes joka päivä uimassa. Yhdessä.

Nykyään voimme koska tahansa olla kaksin. Treenaamme usein kaksin. Yhteinen sävel, ja ne asiat, joiden takia alun perin alettiin olla yhdessä, ovat taas löytyneet. Oleme riittävän samanlaisia, mutta myös erilaisia. Rakastamme kumpikin rauhaa, emmekä kaipaa menoa ja jatkuvaa sosiaalista ilotulitusta. Voimme olla hiljaa, tuntikausia, vierekkäin sohvalla.

Silti on pakko sanoa, että ilman mieheni ymmärtävää, kilttiä ja hyväksyvää luonnetta, emme ehkä enää olisi tässä. Hän on aina antanut minun olla juuri minä. Hän on jollain ihmeellisellä tavalla hyväksynyt myös äksyt ja omituiset puoleni, mutta osaa asettaa minulle rajat, jos tuntuu, että taannun lapsen tasolle (kuten usein kiukkuisena, tai nälkäisenä). Hänen pinnansa on pidempi, kuin minun kaikki pinnani yhteensä ja hänen ansiostaan tai hänen vuokseen, en ole halunnut mitään niin kovasti, kuin vanheta juuri hänen kanssaan.

Jaamme unelmat ja nyt, lasten kasvettua, edelleen samat arvot ja intressit. Helpolla emme todellakaan ole tätä reilua kahtakymmentä vuotta päässeet. Olemme pohtineet joskus eroa, mutta en voisi olla onnellisempi, että olemme tässä yhdessä edelleen. Pitkä suhde vaatii myös kompromisseja ja kykyä tyytyväisyyteen sitä kohtaan, mitä on.

Pitkän parisuhteen salaisuus on toisen kunnioitus. Se, että ollaan samaa tiimiä, samalla puolella, ei kilpakumppaneita. Pitkässä parisuhteessa tulee raskaita vaiheita, jolloin tuntuu, ettei yhdessäoleminen ole enää vaihtoehto, mutta tässä me olemme. Onneksi, kaikkien näiden vuosien, lasten ja elämänkokemusten jälkeenkin. Emme ole halunneet luovuttaa, vaikka joinakin hetkinä se olisi varmasti helpompaa ollutkin.

Kiitos Jaakko.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Äänikirjat eivät ole vain äänikirjoja